Haupitseilla ja haulikoilla

Talvisodassa ei ollut kysymys mistä tahansa vihollisesta, vaan maasta, jolla oli 1930-luvun lopulla maailman suurin aseteollisuus ja joka sijoitti suurvalloista eniten maanpuolustukseen bruttokansantuotteensa nähden.

Malli Cajander on saanut nimensä A.K.Cajanderin maaliskuusta 1937- joulukuun alkuun 1939 istuneesta punamultahallituksesta, joka talvisodan sytyttyä sai luottamuksen eduskunnalta ja korvattiin laajemmalla Risto Rytin ”sotahallituksella”. Konkreettisesti malli Cajander syntyi loppukesän 1939 verbaalisessa väittelyssä sotamarsalkka C.G.Mannerheimin sekä pääministeri Cajanderin ja valtionvarainministeri Väinö Tannerin välillä edellisen vaatiessa vielä lisää varoja maanpuolustukseen ja jälkimmäisen suhteuttaessa puolustusmenoja muuhun yhteiskunnalliseen kehitykseen maassa.

Ylimääräisten harjoitusten alkaessa syksyllä asetakkeja ja -housuja riitti seitsemälle kymmenestä, päällystakkeja neljälle kymmenestä ja sotilasjalkineita miltei kolmelle kymmenestä. Todellisuudesa vaatetukseen liittyneet ongelmat ratkaistiin suhteellisen nopeasti eikä niillä ollut merkitystä itse sodankäyntiin. Ja ruokaakin riitti, kun päiväateria sisälsi 4140 kcal.

Malli Cajanderista ja Suomen puolustusvoimien 1930-luvun materiaalisesta puolutusvalmiudesta harvoin esitetään konkreettisia perusteita tai suhteutetaan asioita maamme tuolloiseen kantpkykyyn tai ylipäätänsä mihinkään.

Suomessa ryhdyttiin 1920-luvulla panostamaan sotataloudelliseen suunnitteluun, ensin kahdessa sotatalouskomiteassa ja vuodesta 1929 taludellisessa puolustusneuvostossa. Vuodesta 1936 alkaen suunnittelu toteutettiin puolustusministeriön sotatalousosastolla, jota johtamaan määrättiin tammikuussa 1936 Leonard Grandell. Kysymys ei ollut pelkästään puolutusvoimien matariaalisista tarpeista huolehtimisesta. Suunnitelmissa olivat mukana myös koko kansantalouden toimivuus ja siviiliväestön aineelliset tarpeet mahdollisessa kriisitilanteessa.

1920-luvull Suomessa sotatalouden suunnittelua haittasi puolustusvoimien haluttomuus antaa sotatalosukomiteoille tietoja sotilaspuolen asioista. Yhtenä merkittävänä askeleena armeijan materiaalisen puolustusvalmiuden kannalta voi pitää helmikuussa 1935 asetettua valtiontalouskomiteaa valtioneuvos J.K.Paasikiven johdolla. Jaos valmisteli puolustusministeriön tekemän pohjatyön perusteella perushankintaohjelman, jonka komitea hyväksyi, ja hallitus vei asiaa eteenpäin. Paasikiven komitea katsoi, että armeijan perushankintaohjelmaan tarvittiin 1678 miljoonaaa markkaa eli vuoden 1935 lisätalousarvioon 100 miljoonan lisäksi vähintään 210 miljoonaa markkaa lisää vuosina 1936-1942.

Taloudellisen puolustusvalmiuden suunnittelu siirrettiin 1936 puuolutusneuvoston puheenjohtajan sotamarsalkka Mannerheimin toivomusten mukaan sotilaiden johdettavaksi. Puolustusasetuksella 30. tammikuuta 1937 ministeriöön perustettiin sotatalouspäällikön virka, joon nimitettiin kenraalimajuriksi ylennetty Grandell. Se turvasi Mannerheimin mahdollisuuden tulla kuulluksi ja huomioon otetuksi sotalaoudellisessa suunnittelusa ja päätöksenteossa. Sotatalousosaston avuksi perustettiin maaliskuussa 1937 alusta saksalaisesikuvien mukaiset teollisuuspiirit Helsinkn, Turkuun, Tampereelle, Kuopioon ja Seinäjoelle ( myöhemmin Kokkolaan) sotateknisen koulutuksen saaneen upseerin johdolla. Sotatilan varalle oli olemassa suunnitelmat maan jakamisesta 43 teollisuusalueeseen.

Suomessa puolustuslaitoksen hankinnat suunnattiin 1920-luvun alun jälkeen lähes kokonaan kotimaisen tuotannon varaan, mikä pitkälti johtui eri intressipiirien halusta turvata omia asemiaan tässä yhteydessä. Tämä synnytti kotimaista ja valtion omistamaa sotatärkeää teollisuutta, jonka käyntiin saaminen vaati sekä aikaa että rahaa. Siksi tuotanto ei toiminut täysillä talvisodan syttyessä. Valtion omistamaan aseteollisuuteen luettiin 1918 perustettu Valtion laivatelakka Helsingissä ja Suomenlinnassa, ilmavoimien ilailutelaksta kehittynyt Valtion lentokonetehdas Helsingissä ( vuodesta 1937 Tampereella), Lapualle 1923 perustettu Valtion patruunatehdas ja 1926 Jyväskylässä aloittanut Valtion kivääritehdas, Vuonna 1935 esitettiin perushankitojen yhteydessä valtiojohtoisen tykkitehtaan perustamista. Valtion ruutitehdas oli aloittanut toimintansa Laukaan Vihtavuoressa vuonna 1926. Yksityisiä oli lähinnä kolem Tikkakoski Oy ( per. 1912) Oy Sytytin ( per.1929) aj Oy Sako Ab ( per.1921). Kotimaisen tuotannon suosiminen merkitsi varustautumisen kannalta sitä, että käytettävissä olleella rahamäärällä kyettiin ostamaan vähemmän tarvikkeita kuin mitä samalla summalla olisi saatu ulkomailta.

Sodan syttyessä Suomi oli hyvin maatalousvaltainen maa, jossa kolme viidesosaa työvoimasta luettiin alkutuotannon piiriin. Kolmekymmentäluvulle osuivat kansantalouden kultaiset vuodet, kun bruttokansantuote kasvoi kohisten. Hyvien aikojen ansioista ulkomainen velkamme aleni vuosikymmenen kuluessa noin kymmenestä miljardista markasta lähelle nollaa ja Suomi saavutti Yhdysvalloissa maineen maana, joka maksoi aina velkansa.

Suomen puolustusmenot olivat 15-20 prosenttia valtion kokonaismenoista, ja ne kasvoivat reaalisesti maailmansotien välisen ajan. Erityisesti 1920-luvun lopun laivasto-ohjelma sai rahaa, mikä vääristi sotilasmenojen rakennetta maavoimien kannalta katsottuna, Bruttokansantuotteeseen verrattuna Suomessa liikuttiin uli kahdessa prosentissa, mikä ylitti esimerkiksi Ison-Britannian vastaavan luvun. Sen aikaiset puolustusmenot kasvoivat tuntuvasti. Silti sen puolustusministeri Juho Niukkanen näki, että kaieksta sotavarustuksesta vallitsi puute.

Talvisota ja koko toinen maailmansota merkitsivät huomattavia menojen lisäyksiä Suomen valtiolle, erityisesti puolustusmenoina.

Talvisodan alkaessa Suomen armeijalla oli käytössään 255 000 kivääriä. Määrä oli kasvanut viiden edeltävän vuoden aikana reilulla neljänneksellä. Talvisodan päättyessä kiväärejä oli käytössä liki kaksi kolmasosaa enemmän kuin sodan alkaessa. Kotimaasta saatiin 83000 ja ulkomailta 77000 kivääriä sekä sotasaaliina vielä 25000 kivääriä.

Tykistöäkin Suomella oli, mutta talvisodan alkana sen ammusten päiväkiintiö oli vain muutamia kranaatteja tykkiä kohden. Talvisodan alkaessa armeijan käytössä oli 317 kenttäkanuunaan ja 279 kenttähaupitsiä ja sodan lopussa 460 kenttäkanuunaa ja 483 kenttähaupitsiä. Koko tykistön lisäys tuli ulkomailta.

Laivatolla oli talvisodan alkaessa käytössään parisataa laivaa ja liki neljäsataa moottorivenettä. Merivoimien hankinnoista kahdenkymmenen 45 torpedon hankinta tammikuussa 1940 Italiasta aiheutti jälkiselvittelyjä kuten 150 merimiinan hankinta samasta maasta.

Kansainvälisessä vertailussa talvisotaan lähtenyt Suomi pystyi mobilisoimaan rintamalle huomattavan suuren osan miespuolisesta väestöstään.

Kokonaisuutena ottaen voidaan sanoa, että Suomi oli suhteellisen hyvin valmistautunut talvisotaan, vaikka kansan mieliin on iskostettu ns. Cajanderin malli.

Lähdeaineisto Henrik Meinandet Historian kosto Suoomen talvisota kehyksissään Ilkka Nummelan kirjoitus ISBN 978-952-234-327-7