tiistai 19. toukokuuta 2015

Viimeiset sotakorvaukset

Viimeinen sotakorvausjuna syksyllä1952

Talvisodan rauhanneuvotteluissa Neuvostoliitto ei ollut vaatinut Suomelta sotakorvauksia. Sitä yllättävämmltä tuntui, kun neuvostojohto esitti kevätalvella 1944 Paasikivelle ja Carl Enckelille Moskovassa rauhanehtoihin kuuluvan 600 miljoonan Yhdysvaltain dollarin sotakorvaussuorituksia tavaroina. Vaatimusta pidettiin täysin mahdottomana toteuttaa, ja juuri sotakorvausten vuoksi ehdot hylättiin.

Vaikka mm. Paasikivi pelkäsi rauhanehtojen ajan myötä vain kiristyvän Suomen ne ensin hylättyä, näin ei sotakorvausvaatimusten kohdalla tapahtunut. Ilmeisesti Neuvostoliitossa oli asia pantu merkille ja otettu uudelleen tarkasteltavaksi, sillä syyskuun alun ehdoissa määrä oli supistetu 300 miljoonaa dollariin. Kylmää suihkua suomalaisille tosin merkitis laskentaperuste, jonka mukan korvaussuoritukset laskettaisiin vuoden 1938 kurssin ja hintojen mukaan. Yritykset taivuttaa Neuvostoliittoa lieventämään tätä vaatimusta, johtivat valvontakomission puheenjohtajan Zdanovin uhkaukseen miehittää tarvittaessa suomalaisia teollisuus- ja tuotantolaitoksia.

Neuvostoliitto vaati täsmällisiä suorituksia eikä hyväksynyt forc majeure-perustetta viivästymisissä. Hankalaksi sotakorvausten suorittamisen teki se, että niihin kuului vain osittain perinteisiä suomalaisia vientiteollisuuden tuotteita: puutavaraa, paperia ja selluloosaa. Korvauksista suuren osan muodostivat metalliteollisuuden tuotteet, erilaiset koneet, veturit ja alukset. Tämän alun tuotantoa oli Suomessa pidetty perinteisesti ”kotimarkkinateollisuutena”.

Suomessa jouduttiin voimakkaasti investoimaan metalliteollisuuteen, Kehittely- ja rakennustyö oli suurelta osaltaan kyvykkään nuoren insinöörikunnan ansiota. Neuvostoliitto ei myöskään asettunut vastustamaan Suomen yrityksiä saada lännestä, nimenomaan Yhdysvalloista, dollarilainoja.

Stalin saattoi käyttää sotakorvausasiaa myös poliittisena valttikorttina, Tähän viitattiin mm. Pariisin rauankonferenssin yhteydessä Suomen yritettyä saada lievennystä rajaehtoihin.
Tosinkin päin sotakorvauksia käytettiin. Hyvän tahdon eleenä Stalin lupasi syksyllä 1944 Neuvostoliitossa vierailleelle suomalaiselle kulttuurivaltuuskunnalle pidentää korvausten suoritusaikaa alkuperäisestä kuudesta kahdeksaan vuoteen.

Neuvostoliitto halus vaikuttaa vuoden 1948 eduskuntavaaleihin kommunistien hyväksi lieventämällä sotakorvauksia, Neuvostohallitus ilmoitti kommunistiministerin aloitteesta alentaansa jäljellä olleen korvaussumman puoleen ja luopuneensa myöhästymissakoista,

Olympiakesä 1952 merkitsi myös sotakorvausten päättymistä. Viimeinen, juhlallisesti koristeltu sotakorvausjuna lähti kohti Neuvostoliittoa. Syyskuussa halllitus järjesti Messuhalliin kansalaisjuhlan asian kunniaksi, Pääminsiteri Kekkonen piti niin viimeisen korvausjunan lähtöpäivänä kun kansalaijuhlassakin puheen, joka radioitiin. Kansakunnan voimavaroja imenyt urakka oli suoritettu.

Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä tuli melkein tavaksi nähdä sotakorvaussuorituksissa myönteisiä tekijäitä, joutuihan Suomi pakon edessä polkaisemaan maasta metalli- ja koneteolllisuuden sekä kehittämään omaa tuotantokykyään ja tuotevalikoimaansa. Rehellisesti on silti todettava, että sotakorvaukset merkitsivät jättiläismäistä tulonsiirtoa maasa, tulonsiirtoa, joka ei tuottanut – jollei sitten sitä seurannutta ja 1990-luvun alussa päättynyttä idänkaupan vaihetta sellaisena pidetä.

Armi Kuusela – myytti, julkkis ja supertähti

Helsingin olympialaiset 1952


Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X

maanantai 18. toukokuuta 2015

Vuosi 1952

Maailman kaunein tyttö – Armi Kuusela ja vaaleanpunainen Sunbeam-avovauto.

Tammikuu − maaliskuu


Huhtikuu − kesäkuu

  • 1. huhtikuuta – Neuvostoliiton valtionpäämies Josif Stalin sanoi yhdysvaltalaisille lehtimiehille myöntämässään haastattelussa, että kommunismi ja kapitalismi ”voivat elää rauhanomaisissa suhteissa keskenään”.
  • 18. huhtikuuta Bolivian kansallinen vallankumous: yleinen äänioikeus myönnettiin myös naisille ja alkuperäiskansoille, lisäksi järjestettiin maauudistus ja kansallistettiin kaivokset.
  • 28. huhtikuuta San Franciscon rauha tuli virallisesti voimaan, Japanin miehitys päättyi ja Japani sai itsenäisyyden.

Heinäkuu − syyskuu


Lokakuu − joulukuu



Mannerheim – auktoriteetti

Mannereheim haudattiin 4.2.1951 suurin sotilaallisin kunnianosoituksin oman maan multiin soturiensa tavoin.

Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim kuoli Sveitsissä 83-vuotiaana 28.tammikuuta 1951. Erottuaan tasavallan presidentin virasta talvella 1946 hän oli terveydellisistä syistä oleskellut paljon Sveitsissä. On varmaa, että vanhana kosmopoliittina ja ranskaa hyvin hallitsevana hän myös viihtyi paremmin Keski-Euroopassa kuin siinä vaiheessa poliittisest ahdistavassa Suomessa.

Mannerheim oli Suomen oloissa luonut vertaansa vailla olevan uran. Saapuessaan keisarillisen Venäjän raunioilta Suomeen 1917 lopulla hän oli 50-vuotias, mies parhaassa iässään. Sitä ennen hän oli tehnyt merkittävän päivätyön Venäjän armeijassa. Hän oli osoittanut rintamaupseerin taitoja ja henkilökohtaista rohkeutta sekä Japanin-sodassa että ensimmäisessä maailmansodassa, lopuksi jo hajoavinen joukkojen komentajana. Kenraaliluutnantin arvoon kohonneena hän maaillansodan loppuvaiheessa komensi ratsuväkiarmeijakuntaa. Mutta Mennerheim oli myös sulava hovimies, entinen chevalierkaartilainen ja keisariperheen läheinen.

Mennerheimin laaja-alaisuutta kuvaa hyvin se, että hän menestyi mm. tutkimusmatkailijana, Hänen vuosien 1906-1908 Aasian-ratsastuksensa tieteellinen ja dokumentaarinen merkitys on vuosikymmenien kuluessa vain kasvanut.
Ihmisenä Gustaf Mannerehim osoitti harvinaislaatuista joustavuutta kyetessään muuntautumaan venäläisestä hovimiehestä ja rintamakenraalista valkoisen talonpoikaisarmeijan komentajaksi talvella 1918. Mannerheimin päättäväinen ja taitava toiminta talven ja kevään aikana pelasti itsenäisen Suomen liukumasta Venäjän bolsevistiseksi osaksi.

Palattuaan yksityiselämään valtionhoitajakauden ja hävityn presidentinvaalin jälkeen vuonna 1919 Mennerheim pysyi virallisten tehtävien ulkopuolella vuoteen 1931, jolloin uusi presidentti P.E.Svinhufvud kutsui hänet uudelleenmuodostetun puolutusneuvoston puheenjohtajaksi, Näin Mannerheim saatiin integroduksi viralliseen valtionjohtoon. Hänen merkitystää korosti vielä se, että salaisesti sovittin hänen ottavan sotatilanteessa ylipäällikkyyden vastaan. Sama käytäntö toistui Kyösti Kallion tultua presidentiksi vuonna 1937.

Uusin tutkimus on luonut monipuolisemman kuvan Mannerheimista sodanjohtajana, Kriittiseen kuvaan kuuluu sen tunnustaminen, etteivät sodanajan ylipäällikön kaikki ratkaisut olleet optimaallisen oikeita. Tuskin kukaan kuitenkaan kiistää Mannerehimin merkitystä valtiomiehenä, realistisena näkijnä ja kansainvälisen politiikan tuntijana, Mannerheim nautti arvostusta ja kunnioitusta länsimaissa, mutta – yllättävä kyllä – tavallaan myös Neuvostoliitossa tai ainakin neuvostojohdon piirissä. Hänen persoonaansa ei kajottu esimerkiksi sotasyyllisyysprosessin yhteydessä.

Toisen maailmansodan loppuvaiheissa Mannerheimia ”säästettiin” ratkaisuvaiheita varten. Osittain siksi kariutui hänen valitsemisekseen tasavallan presidentiksi jo vuonna 1943. Vasta Risto Rytin vapaaehtoisesti uhrattua poliittisen uransa Ribbentrop-sopimuksen voimaantulon jälkeen aika oli kypsä Mannerheimin valitsemiseksi tasavallan presidentiksi. Vanhan marsalkan johdolla onnistui aluksi mahdottomalta tuntunut puolenvaihto ja sotatoimien aloittaminen entistä sotaveljeä Saksaa vastaan.

Ilmeisesti Mannerheim oli poliittisena johtajana ja auktoriteettina ”käyttökelpoinen” myös Neuvostoliitolle. Hänen nauttimansa arvostus takasi sen, että suomalaiset jakamattomasti toteuttivat Moskovan välirauhansopimuksen määräykset. Mannerheimin arvostusta Neuvostoliitossa on varmasti lisännyt hänen pidättymisensä hyökkäyksestä Leningradiin sekä myöhemmässä vaiheessa Muurmannin radan pohjoista osaa vastaan. Mannerheimia suojeli myös hänen länsimaissa nauttimansa arvostus.

Presidentti Mannerehim ei vain johdattanut Suomea sodasta pois, vaan hän ehti myös luoda perustaa Suomen ja Neuvostoliiton uusille suhteille. Sopeuttaakseen Suomen turvallisuuuspolitiikan uuteen tilanteeseen ja samalla pelastaakseen puolustusvoimat vajoamasta pelkäksi edustusjoukoksi Mannerheim teki liittotuneiden valvontakomission puheenjohtajalle Andrei Zdanoville esityksen Suomen ja Neuvostoliiton väliseksi puolustussopimukseksi.

Mannerheimin vuonna 1952 postuumista ilmestyneet muistelmat olivat aikanaan sensaatio. Samalla ne olivat vanhan kokeneen sotilaan ja poliitikon testamentti omalle kansalleen. Mannerheimin hautajaisista 5. helmikuuta vuonna 1951 muodostui yhdistävä kansallinen surujuhla.


Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Luovutetut ja vuokratut alueet sekä siirtoväki




Moskovan rauhanteossa talvisodan jälkeen 12.3.1940 joutui Suomi luovuttamaan Neuvostoliitolle suurimman osa Viipurin läänistä, Petsamon alueen, sekä oisia Kuopion ja Oulun läänistä. Näiden alueluovutusten lisäksi vuokrattiin Neuvostoliitolle Hangon niemimaa 50 v:deksi. Kaikkien näiden alueiden asukkaat siirtyivät vapaaehtoisesti jäljelle jääneelle valtakunnan alueelle.

Uuden sodan alettua v.1941 ja suomalaisten vallattua takaisin nämä alueet pääsi osa sirtoväkeä palaamaan kotipaikkakunnilleen v. 1942-44. Pysyväksi tämä paluu muodostui kuitenkin vain Hangon alueen asukkaille, sllä muuta mainitusta alueesta tulivat jälleen 13.3.1944 solmitusn välirauhansopimuksen ja Pariisissa 10.2.1947 allekirjoitetun rauhansopimuksen mukaan kuulumaan Neuvostoliitolle, jolle Hangon sijasta nyt vuokrattiin Uudenmaan läänistä Porkkalan niemimaa 50 vuodeksi.

Maamme strategisen aseman vuoksi oli jo 1920-luvulla tehty suunnitelmia väestön evakuoinnista sotatilan sattuessa. Kuitenkaan ei osattu varautua ennakolta niin suurten joukkojen kuljetuksiin ja huoltoon, kuin mitä sitten jouduttiin siirtämään.

Varsnaiseen evakuointiin ryhdyttiin 10.10.1939, jolloin mm. Viipurin kaupungin tyhjentäminen aloitettiin. Sodan alettua jouduttiin kuitenkin suorittamaan useilla alueilla nopeita tyhjennyksiä, koska muutoin väestö olisi jäänyt taistelualueelle.

Väestösiirtojen seuraava vaihe tapahtui välirauhansopimusen jälkeen. Tällöin jouduttiin 3-14 vrk:n aikana tyhjentämään koko luovutettu alue uuteen rajaan saakka, samoin Hangon vuokra-alue sekä Pohjois-Suomesta valloitetut alueet.

Pakkotilan vallitessa oli siirrot suurelta osalta tehtävä kuljetusmahdollisuuksien mukaan, jolloin majotus ja huolto tuottivat vaikeuksia. Tästä syyst olikin välittömästi ryhdyttävä tasaussiirtoihin, jotka suunniteltiin majoituksen ja huollon suhteen tarkoituksenmukaisemmin. Harva sotasiirtolainen sai silti vielä näiltäkään sijoituspaikoilkta pysyvää asuinsijaa. Maanhankintamenettelyn johdosta useat saivat siirtyä monia kertoja. Lisäksi v.1942 – 44 osa siirtoväkeä siirtyii takaisin kotiseudulleen – tullakseen v. 1944 uudelleen evakuoitavaksi.

Vuoden 1944 väestönsiirrot sujuivat jo huomattavasti tehokkaammin ja joustavammin, mikä johtui siitä, että oli koeteltu koneisto ja sijoituspaikat ym. olivat ennakolta selvillä,
Pysyville asuinpaikoille sijoitettaessa on saman kunnan väestö mahdollisuuksien mukaan pyritty sijoittamaan samoille paikkakunnille, mutta vapaaehtoinen siirtyminen sekä uusiin ammatteihin muuttaminen ovat tätä yhtenäisyyttä huomattavasti hajottaneet.

Alueluovutusten johdosta menetetty peltoala oli yli 288 000 ha ja siirtoväestä 50-60 % eli 250 000 henkeä oli maanviljelijäväestöön kuuluvia, joiden omistuksessa oli ollut lähes 35 000 itsenäistä viljelmää.
Luovutetulla alueella menetettyjen asuinrakennusten lukumäärä oli kaupungeissa 7000 ja maaseudulla 50 000 sekä talousrakennusten vastaava määrä 140 000.
Rauhansopimuksessa menetimme metsää 3,2 milj. ha. Puuston menetys oli niin suure, että se vastaa suunnilleen viiden vuoden normaalihakkuita, minkä lisäksi on huomattava, että järeästä puustosta (elintärkeä sahateollisuuden raaka-aine) ji yli 22 % luovutetulle alueella. Nämä alueet edustivat 12 % metsiemme vuotuisesta lisäkasvusta. Summen luovutetussa kaakkoisosassa kehittyneen laajan ja monipuolisen puuteollisuuden menetyksestä aiheutuneet tappiot olivat hyvin raskaat, Menetettyjen puuteollisuuslaitosten lukumäärä ja vuosituotantokyky oli seuraava:

77 sahaa 200 000 std puutavaraa
6 vaneritehdasta 45 000 m3 vaneria
7 selluloosatehdasta 390 000 tn selluloosaa
7 puuhiomoa ja pahvitehdasta 65 000 tn hioketta ja 20 tn kartonkia
4 paperitehdasta 37 000 tn paperia
1 rullatehdas 700 000 krossia rullia

Metsäteollisuuden kärsimät tappiot merkitsivät valssilaitoksen kohdalla 40 % ja naula- ja rautalankatehtaiden kohdllla 31 % koko tuotannosta. Myös elintarviketeollisuus kärsi melkoisia tappioita: tuotantokapisiteetin menetys oli näet myllyjen kohdalla 10 %, sokeritehtaiden 40 %, margariinitehtaiden 25 % ja salyketeohtaiden 30 %. Luovutetuilla alueilla sijaitsevat myös Petsamon rikkaat malmiesiintymät. Lisäksi Suomi menetti monta tärkeää satamaa, joiden kautta kulki n. 15-20 % maan koko meriliikenteestä ja mm. Saimaan kanava, 1570 km rautateitä eli 17 % maan rautateiden koko raidepituudesta sekä n.7000 km maantietä elai 11 % maantieverkostosta.

Suomeen muodostettiin uusia tiloja siirtoväelle seuraavasti:
  • Viljelystiloja 10 000
  • asuntoviljelystiloja 7290
  • Kalastustiloja 470
  • Asuntotiloja 5090
  • Asuntontteja 4670
  • Yhtensä 38 390


Lähdeaineisto MMM 1951