perjantai 16. tammikuuta 2015

Pulmallinen huoltotilanne

Kenraalimajuri Siilasvuo ja kenraalieversti Dietl neuvottelevat Kiestingissä keväällä 1942

Vuoden 1942 tammikuun lopussa kävi tasavallan presidentti luonani neuvottelemassa tilanteesta. Varsin pulmallinen oli huoltokysymys, ja maamme oli suuressa määrin riippuvainen Saksasta tuotavista elintarvikkeista. Satomme oli ollut heikko, ja lisäksi sen korjuu oli kärsinyt siitä,että kotosalla olevat naiset olivat saaneet hoitaakseen myös miesten tehtävät. Lännessä oli Ruotsi ainoa maa, johon meillä oli yhteys. Meidän oli välttämätöntä säilyttää Saksan suhteen riippumattomuus ja toimintavapaus mutta samalla olla vaarantamatta elintarvikkeiden tuontimahdollisuuksia. Yleistä sotatilannetta kosketeltaessa huomautin, että uskoni Saksan kykyyn suoritutua sodasta menestyksellisesti oli saanut kolauksen, kun oli käynyt ilmi, miten kehnosti saksalaiset olivat varustautuneet talvisotaretkeään varten – en pitänyt aivan mahdottomana, että itärintamalla tapahtuisi suoranainen romahdus.

Neuvotteluissa otettiin puheeksi myös Neuvostoliiton Tukholmanlähettilään 14. joulukuuta 1941 ulkoministeri Guntherille välittämä tunnustelu, jonka tarkoituksena oli ollut päästä kosketukseen Suomen kanssa. Presidentti Ryti ja minä olimme kumpikin sitä mieltä, että jo pelkästään elintarvietilanne, saati Saksan sotilaallinen voima, teki tuolla hetkellää mahdottomaksi ryhtyä kosketukseen, jota vihollisproganda olisi epäilemättä käyttänyt hyväkseen ja joka olisi voinut johtaa selkkauksiin saksalaisten kanssa.

Muurmannin radan katkaisemista koskeva sitekä kiistakysymys joutui uudelleen päiväjärjestykseen helmikuun alussa. Vähän aikaisemmin oli vuoristojoukkojen kenraali Dietl nimitetty Lapin saksalaisjoukkojen komentajaksi, näistä joukoista oli muodostettun erillinen 20. vuoristoarmeija, jonka esikunta sijaitsi Rovaniemellä. Käydessään luonani kenraali Dietl koetti innokkaasti saada aikaan päätöksen yhteisoperaatiosta, josta Suomen armeijan osalle tulisi Vienanmeren rannikkolla sijaitsea Sorokan kaupungin valtaus – kaikki toiveita, jotka minun oli pakko tehdä tyhjäksi.

Muutaman päivän kuluttua sain kenraalimarsalkka Keitlilta kirjeen, jossa tämä esitys uudistettiin ja samalla viitattiin siihen, että kyseessä olevan operaation tueksi asetettaisiin huomattavia määriä ilmavoimia, Tämän ehotuksen suhteen omaksumani torjuva asenne johtui siitä, että pidin sitä sekä sotilaallisesti että poliittisesti arveluttavana. Jos kohta käsitykseni oliskin, että Muurmannin radan katkaisemiseen olisi kyllä mahdollisuuksia, ensi kädessä jollakin kohdin tiäpuolella Sorokkaa, joka sisäsnänsä olisi merkinnyt meille ajan mittaan todennäköisesti ylivoimaiseksi käyvän taistelun esinäytöstä, Venäläiset olisivat epäilemättä panneet liikkeelle kaikki voimansa saadakseen Muurmanskin kautta tapahtuvat kuljetukset jälleen käyntiin, eivät saksalaiset tällöoin olisi kyenneet tukikohtiensa etäisyyden vuoksi antamaan meille tehokasta apua. Mitä poliittisiin näkökohtiin tulee, tuo yritys olisi ollut omiaaan vetämään meidät mukaan yleismaailmallisen suurpolitiikan pyörteisiin ja siten tuonut valtionjohtomme ratkaistavaksi pulmakysymyksiä. Kantani saksalaisten esityksen suhteen, jonka mukaan joukkojemme toivottiin osallistuvan Muurmannin rataa vastaan suoritettaviin operaatioihin, oli kielteinen ja pysyi sellaisena, ja tämän ilmoitin uudelleen presidentti Rydille Helsingissä käydessäni. Presidentin lausuttua olevansa samaa mieltä lähetin kenraalisotamarsalkka Keitlille kieltävän vastauksen.

Ainoa omien etujemme mukaiseksi katsottava rintamasiirto olisi tällä suunnalla ollut Rukajärven ja Maaselän kaistan asemien tyäntäminen eteenpäin, jolla keinoin rintamalinjaa olisi saatu lyhennetyksi. Tätä toimenpidettä ehdotti siksi päämajoitusmestari kenraalimajusi Airo huomauttaen, että suuri osa operaatioon tarvittavittavista joukoista oli esullisissa lähtoasemissa. Hänen laatimansa operaatiosuunnitelman luonnoksken mukaan asemat oli määrä siirtää Parandovan aseman tasalle, vain 50 kilometrin päähän Muurmannin radasta.

Tämäkin suunnitelma minun oli hylättävä, koska katsoin senlaauisen suppea-alaisenkin yrityksen saavan venäläiset otaksumaan, että tavoitteenamme oli Muurmannin rata. Ottaen huomioona kyseessä olevan yrityksen poliittisen merkityksen halusin kuitenkin saataa kantani tasavallan presidentin tietooon. Hämmästykseni oli siitä syystä suuri, kun pian tapaamisemme jälkeen sain häneltä pitkän omakätisesti kirjoitetun kirjeen, jossa hän perusteli juuri samoja näkökohtia, jotka minä olin esittänyt ja joiden pohjalta olin vastustanu tuohon arkaluontoiseen suuntaan suoritettavaa etenemistä, Tämä kirje on talleela sotasyyllisyystuomioistuimen asiakirjojen joukossa. Sivullinen saa helposti sen käsityksen, että presidentti kirjelmässään käsittelee tai torjuu minun mainitun yrityksen puolesta esittämiäni syitä. Tosiasiallisesti presidentti Ryti ja minä olimme sekä tavaressamme 24. maaliskuuta että myöhemminkin yhtä mieltä siitä, että Muurmannin rataan kohdistuvaan operaatioon ei ollut syytä ryhtyä. Presidentin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä lasumia sanoja: ”24. maaliskuuta 1942 saapui ylipäällikkö luokseni Helsinkiin esittäen suunnitelman tätä sotaliikettä varten, kuitenkin niin, että hyökkäys aluksi kohdistuisi vain Parandovaan, sekä ilmoittaen, että joukot pääasiallisesti olivat jo valmiusasemissa ….” on siitä syystä pidettävä joko väärinkäsityksenä tai muistivirheenä.

Näihin aikoihin otti kenraali Erfuhrth – ilmeisesti kenraali Dietlin aloitteesta – uudelleen esille ajatuksen Lapin saksalaisjooukkojen alistamisesta komentooni, mutta tälläkin kertaa hänen taäyti keskustelun tuloksena tyytyä ilmoittamaan esimiehilleen, että tuo ajatus ei ollt minua kiinnostanut. Muunlainen asenne ei olisi tullut kysymykseen jo sen suuren mielenkiinnonkaan vuoksi, jota saksalaiset osoittivat Muurmannin radalle suunniteltua hyökkäystä kohtaan. Jos tähän yritykseen olisi ryhdytty suomalaisen ylipäällikön vastuulla, olisi Suomi – riippumatta siitä olisiko hyökkäykseen osallistunut suomalaisia vai saksalaisia joukkoja – joutunut vastaamaan tuosta operaatiosta ja sen poliittisista seurauksista. Lisäksi oli otettava huomioon, ettö Lapin saksalaisarmeijan komentajan käskyvaltaan kuului myös kaista Norjan Jäämeren-rannikkoa. Jos kenraali Dietl olis alistettu minulle, olisin siis joutunut vastuuseen saksalaisten sotilaallisista toimenpiteistä tuolla Norjan alueella, jonne he eivät olleet saapuneet aseveljinä vaan voittajan oikeudelle maahantunkeutujina.

Kenraali Dietl, joka ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli majurina eronnut armeijasta ja ryhtynyt metsänhoitajaksi, oli valloittava persoonallisuus, ja hän otti myös huomioon meidän näkökantamme ja toivomuksemme. Hänen reipas ja ritarillinen olemuksensa hankki hänelle Suomessa paljon ystäviä ja saattoi hänet hyvin suosituksi Lapin väestön keskuudessa.


Lähdeaineisto G. Mannerheim muistelmat

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti