lauantai 31. tammikuuta 2015

Suursaaren valtaus

Kenraalimajuri Pajari käskynannossa ennen hyökkäystä Suursaareen maaliskuussa 1942.

Saksalaisten toinen aloite, joka koski erästä suomalaisten etujen mukaista tai voipa sanoa suorastaan niiden vaatimaa yritystä, nimittäin Suomenlahdessa sijaitsevien Suursaaren, Lavansaaren ja molempien Tytärsaarten taikaisinvaltausta, sen sijaan johti yhteisymmärrykseen. Suursaaresta olivat venäläiset Hangon tyhjentämisen yhteydessä jo kerran luopuneet, ja sen oli sittemmin miehittänyt vähäinen suomalaisosasto. Tammikuun alussa 1942 venäläiset olivat kuitenkin yllätyshyökkäyksellä vallaanneet Suursaaren takaisin ja sitten pitäneet sen lujasti hallussaan.

Kävi pian ilmeiseksi, että saksalaiset kärsivät joukkojen puutteesta ja että heidän osallistumistaan kyseessä olevaan operaatioon ei voitu ottaa suunnitelmissa huomioon. Saaret oli vallattava takaisin omin voimin. Suursaaren jouduttua meidän käsiimme sinne voitaisiin perustaa pääkauungin ja Etelä-Suomen ilmapuolutustukselle tärkeä ilmavalvonta-asema, samalla kun venäläiset menettäisivät kevyiden laivastovoimien tukikohdan. 9. maaliskuuta tein päätöksen, että hyökkäys Suursaarta ja Tytärsaarta vastaan pantaisiin toimeen.

Suursaaren valtaus oli vaikea ja mutkikas tehtävä. Lähimpänä tukikohtana olevasta Kotkan kaupungita saareen oli yli neljäkymmentä kilometriä, minkä lisäksi sitä ympäröivä kahdenkymmenen kilometrin levyinen ehyt jääkenttä näytti riistävän mahdollisuudet yllätyshyökkäyksen suorittamiselta. Operaation onnistumiseksi oli kuitenkin välttämätöntä juuri se, että hyökkäys kyettäisiin suorittamaan ylläkkönä. Oli myös otettava huomioon se mahdollisuus, ett hiihtojoukoilla ei pitkän yöllisen hiihtomarssin jälkeen olisi enää voimia ryhtyä valtaamaan Suursaaren kallioisia rantamia ja syvässä hangessa tunketua tuohon mäkiseen maastoon, joka todennäköisesti oli linnotettu. Jos hyökkäysosastot päivän koittaessa yhä olisivat jäällä altiina lentohyökkäyksille ja puolustajien tulelle, tämä yritys voisi päättyä tuhoisasti. Lakslemiamme vaikeutti suuresti se tosiasia, ettemme olleet perillä Suursaaren varuskunnan vahvuudesta ja ettei tätä voitu saada selville tiedustelun ja ilmatähysenkään avulla.

Hyökkäysjoukkojen johtajaksi valitsin 18. divisioonan komentajan kenraalimajuri Pajarin, jonka taktilliseen harkintakykyyn ja lujahermoisuuteen täydellisesti luotin. 10. maaliskuuta kenraalimajuri Pajari kutsuttiin päämajaan, missä annoin hänelle tehtäväksi laatia vähintään kolmen pataljoonan vahvuisen hyökkäysvoimien käyttöön perustuvan operaatiosuunnitelman. Samana päivänä annettiin ”Ryhmä P” muodostamista ja tehtäviä koskeva käsky. Hyökkäysosastoissa, joihin kuului meripuolustusjoukkoja sekä jokunen määrä armeijan yksiköjä, oli monta kenraalimajuri Pajarin alaisena talvisodassa taistellutta soturia, jotka luottivat pällikköönsä rajattomasti.

Hyökkäsyssuunnitelman hyväksyttyäni kävin 18. maaliskuuta Kotkassa, missä yksityiskohtaisen tarkastin operaation valmistelut ja annoin kenraalimajuri Pajarille eräitä täydentäviä ohjeita. Hyökkäyksen ajankohdaksi määrättiin maaliskuun 26. ja 27. päivän välinen alkuuyö. Vuorokautta ennen hyökkäystä joukot johdettiin ulkosaaristoon, mistä hevosvetoinen kuormasto lähti liikkeelle ennen pimeän tuloa voidakseen ajoisa yhtyä yksikköihinsä, joista osa oli määrä kuljettaa perille autoilla. Huolimatta siitä, että miehistö oli lumipuvuissa ja myös hevoset ja kuormat verhotut valkoisilla peitteillä, vihollinen näytti saaneen selville, että jotain oli tekeillä, päätelleen niistä Kronstadtiin radioitse lähetetyistä hätämerkeistä, jotka onnistuimme sieppaamaan.

Päähyökkäys suunnattiin 27. maaliskuuta klo 3.30 Suursaaren länsirantaa vastaa, Hyökkäsyhetkellä puhkesi raju lumimyrsky, jota kesti pitkälle päivään ja joka verhossi joukot läpitunkemattomaan vaippaansa. Kuten oli odotettuakin, taistelusta tuli tiukka. Saaren puolustajat, joita oli kaikkiaan kuutisensataa miestä, kamppailivat erittäin urhoollisesti ja sitkeästi, ja hyökkääjällä oli voitettavanaan myös pahoj lumi- ja maastoesteitä. Iltapäivällä kukistui saarten keskiosa, Taistelut keskittyivät tämän jälkeen Suursaaten etelä- ja pohjoiskärkeen, Pohjosikärjen eloon jääneiden puolustajien onnistui seuraavana yönä pelastautua Lavansaareen.

Lumipyryn asetuttua ryhtyivät ilmavoimat molemmin puolin toimintaan. Huolimatta siitä, että lentoaseeltamme saatiin tehokasta tulitukea ja että jo tuona päivänä usieta viholliskoneita ammuttiin alas, joukkomme kärsivät tuntuvia tappiooita lentopommituksissa. Seuraavana päivänä jatkuneet lentohyökkäykset koituivat kuitenkin venäläisille itselleen vieläkin kalliimmiksi, Suomen ilmavoimille tuli todellinen voiton päivä; meikäläiset ampuivat alas kokonaista 27 konetta! Suursaaren eteläosasta käydyt taistelut jatkuivat maaliskuun 28. päivän iltaan saakka, jolloin viimeiset, saaren teläkärkeen tungetut viholliset laskivat aseensa.

Kohta suursaaren valtauksen jälkeen joutuivat joukkojemme käsiin myös Tytärsaaret. Lavansaaresta käsin Suurtytärsaareen suoritettu vastahyökkäys torjuttiin Virosta saapuneen saksalaisosaston avulla. Sen sijaan Lavansaarta vastaan tehtävä hyökkäsy, jonka saksalaiset olivat ottaneet osalleen, jäi suorittamatta, kun tilanne kärjsityi Pietarin kaakkoispuolelle, mikä pakotti saksalaiset vähä vähältä siirtämään saaren valtausta varten jo valmiiksi kootut joukot noille uhanalaisille rintamanosille. Lavansaari jäi pysyvästi venäläisten käsiin, Päiväkäskyssä, jossta titavaille lentäjillemme annettiin erityinen tunnsutus, esitin Suursaaren vapauttamiseen osallistuneille joukoille, ensi sijassa niiden urholliselle johtajallae, kiitokseni tuon vaativan operaation suorittamisesta.


Lähdeaineisto G.Mannerheim Muistelmat

torstai 29. tammikuuta 2015

Elintarvike- ja raaka-ainetilanne jatkosodan aikana

Työvoimapulan takia maatalous oli ajoittain suurissa vaikeuksissa. Kylvö- ja korjausaikoina pyrittiin kaikki työkykyiset värväämään talkoisiin.

Toista maailmansotaa edeltäneinä vuosina maamme elintarvikeomavaraisuusaste oli ollut huomattavan korkea, eräillä tuotannonaloilla kapasiteettia riitti jopa vientinkin asti. Talvisota ja sitä seurannut kiristynyt kansainvälinen tilanne, joka huomattavasti rajoitti ja osin jopa kokonaan katkaisi monia maamme perinteisistä ulkomaankauppayhteyksistä, osoitti samalla peruselinkeinomme haavoittuvuuden ja omavaraisuuden näennäisyyden. Välirauhan aikana maatalouden kokonaistuotannon volyymi laski lähes 24 prosenttia. Pääasiallisina syinä tähän olivat ennen kaikkea Moskovan rauhansopimuksen edellyttämät alueluovutukset, uonnin supistumisesta johtunut väkilannoitteiden vähyys, epäedulliset sääolosuhteet ( kesät 1940 ja 1941 olivat kuivuuden takia lähes katovuosia) sekä työvooiman puute. Kotimaisen tuotannon vähentymistä pystyttiin tuolloin kuitenkin korvaamaan tuonnin avulla. Ruotsin ja Iso-Britanniana rinnalle tärkeiksi tuontimaiksi tulivat Saksa ja Neuvostoliitto, joiden kanssa solmittiin kauppasopimukset kesällä 1940. Näiden toimitusten avulla elintarviketilanne pysyi hyvänä aina jatkosodan alkuun saakka.

Jatkosodan alkaminen supisti edelleen Suomen jo muutenkin rajoittuneita ulkomaanyhteyksiä. Jäljelle jäivät tällöin enää vain Ruotsi ja Saksa sekä eräät Saksan liittolaismaat sen miehittämät alueet. Ennen jatkosodan alkua tehdyissä sotilaallisissa suunnitelmissa tulevan kriisin oli arvioitu kestävän kolme-neljä kuukautta, miltä pohjalta taloudelliset suunnitelmat ja niihin sisältyneet elintarvike varaukset tehtiin. Tarkoituksena oli selviytyä sodan yli omien varastojen turvin sadonkorjuuseen asti, jolloin sodan myös laskettiin olevan ohi. Intensiivisen sodankäynnin jatkuminen pitkälti yli arvioitujen aikarajojen muutti kuitenkin tilanteen täysin.

Elintarvike- sekä raaka-ainetilanteen heikkous kävi selville syksyllä 1941, jolloin tapahtuneen korjaaminen oli jo käytännön syistä liian myöhäistä. Tilanne rintamilla ei sallinut lomautuksia maatalous- ja sadonkorjuutöiden edellyttämissä määrin, mikä merkitsi sitä, että kuivan kesän heikentämästä vilja- ja heinäsadosta huomattava osa jäi korjaamatta. Aikainen talventulo aiheutti lisäksi sen, että juurikassatoa ei ehditty korjata kokonaan. Huonon sadon ja sitä seuranneen rehuntuotannon alenemisen vuoksi oli myöhemmin syksyllä pakko teurastaa osa talvisodan jo ennestääkin verottamasta karjasta, Tämä helpotti joksikin aikaa lihan saantia, mutta pitkällä tähtäimellä aiheutti toisaalta sen, että maidontuotanto aleni jyrkästi: lasku vuosina 1939-1942 oli 40 prosenttia. Vasta vuonna 1943 saatiin lihan, maidon ja voin tuotanto ja jäkelumäärät nousemaan kotieläinkannan vähittäisen kasvun myötä.

Ankara talvi 1941.1942 lisäsi sekä ulkommailta tuotujen nestemäisten polttoaineiden ja kivihiilen etä kotimaisen puun kulutusta. Itämeren varhaisen jäätymisen takia tuonti Saksasta vaikeutui, ja yhä enemmän oli turvauduttava puun käyttöön energianlähteenä. Nestemäisten polttoaineiden vähyyden takia sirryttiin autoliikenteessä puukaasuttimien käyttöön, niin että lähes kaikki niin armeijan kuin siviilikäytössäkin olleet autot ennen pitkää kulkivat puun voimalla. Puuraaka-aineen vajaus kasvoi kuitenkin viennin supistumisesta huolimatta, sillä ankara työvoimapula vähensi hakkuiden määrää. Vasta vuonna 1943 saatiin hakkuutulos kasvamaan lomautusten ja ”mottitalkoiden” avulla. Tästä huolimatta jouduttiin esimerkiki asutuskeskuksissa käyttämään säästeliäästi puuta lämmitykseen ja pitämään asuinhuoneistojen lämpötila huomattavasti alle normaalin, jopa 12-14 asteessa.

Syksyn aikana neuvoteltin Saksan kanssa sopimus elintarviketoimituksista, joiden avulla selviydyttiin yli talven. Osa lähetyksistä jäi yrityksistä huolimatta saamatta meriyhteyden katkettua jäätilanteen takia ja saatiin maahan vasta keväällä 1942. Elintarvikesopimuksen hintana Suomen oli suostuttava Saksan kanssasotijaltaan haluamaan poliittiseen sopimukseen, mikä merkitsi Suomen liittymistä antikomintern-sopimukseen.

Syksy 1941 ja talvi 1942 olivat yleisen huoltotilanteen kannalta erityisen vakavaa aikaa. Ajoittain ei varastoissa ollut tuotteita kuin vain muutaman päivän kulutusta vastaava määrä. Säännöstelytoimien avulla peruselintarvikkeiden jakelu voitiin toteuttaa siten, ettei kansanhuoltoministeriön laskemista kulutusmääristä jouduttu useinkaan tinkimään. Sen sijaan kalorimääriltään eräät annokset vastasivat vain noin puolta normaalikulutuksesta ja olivat siis suorastaan riittämättämiä. Kaikkia ”kortilla” olleita elintarvikkeita oli yleensä kuitenkin saatavissa luvatut määrät, ja mikäli jokn loppui, se pystyttiin usein korvaamaan jollakin muulla. Koska säännöstelyn takaama perusannos oli huomattavasti vaatimattomattomampi kuin mihin rauhanoloissa oi totuttu, suurin osa kuluttajista hankki täydennystä ja vaihtelua ruokavalioonsa virallisen jakeluorganisaatioin ohin eli niin sanotusta mustasta pörssistä, Käytäntö jäi pysyväksi ilmiöksikoko säännostelykauden ajaksi.

Yleinen tilanne helpottui huomattavasti keväällä 1942, jolloin tuonti Saksasta käynnistyi ja asemasotavaiheeseen kääntynyt rintamatilanne teki mahdolliseksi lomautta tuotantöelämän tarvitsemia asevelvollisia. Teollisuuden raaka-ainetoimituksissa etusija annettin sotatarviketeollisuuden tarvitsemille teräkselle ja kankiraudalle, kun taas sotatalouden kannalta vähemmän tärkeiden tuontitavaroiden kiintiöitä supistettiin. Niinpä monilla siviiliteollisuuden aloilla, esimerkiksi tekstiiliteollisuudessa oli pakko siirtyä korviketuotantoon. Teollisuudessa tällainen muutos merkitsi uusien valmistusmenetelmien kehittämistä, joskus jopa koneistojen uusimista sekä tyäntekjöiden uudelleenkoulutusta, kuluttajien kannalta tuloksena oli usein aikaisempaan heikompilaatuisia tuotteita,

Elintarvikkeiden ja raaka-aineiden jakelussa oli periaatteena, että ensisijaiseti oli tyydytettava puolustuslaitoksen tarpeet. Näistä laadittiin tilaukset ja tuontikiintiöt määriteltiin. Mikäli esimerkiski tuontivaikeuksien takia ei tarpeellisia määriä ollut käytettävissä, tingittiin ensimmäiseksi siviilituotantoon ja – kulutukseen varatuita kiintiöistä. Kenttäarmeijan huollossa jatkuvasti esiintyneet vaihtelut ja puutteellisuudet olisivat nimittäin voineet heikentää paitsi puolutuskykyä myös yleistä puolutusmoraalia. Kotirintaman väestöllä oli sitä paitsi yleensä paremmat mahdollisuude korvata varsinkin elintarviketoimituksissa olleet ajoittaiset vaikeudet.

Yleisen huoltotilanteen ja tuotantoelämän ongelmien voittamiseksi perustettiin vapaaehtoiseen avustustyöhön perustuneita organisaatioita, joiden toimintaa myös valtiovalta pyrki tukemaan ja kannustamaan. Osa oli perustettu jo talvisodan aikanasiirtolais- ja rintamamiesperheiden materiaalisen ja taloudellisen avun järjestämiseksi, ja ne jatkoivat nyt toimintaansa sekä päämääriltään että jäsenkunnaltaan laajentuneina. Huomattavampia näistä jatkosodan aikana toimineista järjestöistä olivat Naisten Työvalmisuliitto, Nuorten Talkoot sekä Suurtalkoot, joiden välityksellä sekä nuoret että aikuiset osallistuivat monipuolisen niin teollisuuttta kuin kotitalouksiakin hyödyttäneeseen kotimaisten raaka-aineiden ja polttopuun hankintaan sekä maataloustöihin. Vapaaehtoisen osallistumisen ja yksilöllisen työpanoksen tärkeyden tiedostamisen laajuus näkyi myös siinä, että työvelvollisuusmääräyksiä oli tarpeen jakaa ennakoitua huomatavasti vähemmän.

Parempen satojen ansioista vuodet 1943 ja 1944 olivat edeltäneitä aikoja helpompia yleisen elintarviketilanteen kannalta. Oma tuotanto oli kuitenkin vielä niin supistunutta, että tuontia Saksasta oli jatkettava. Teollisuuden tärkeimpien raaka-aineiden kohdalla tilanne oli yhä heikko, vaikka eräillä aloilla puutteita voitiin korjata kotimaisia raaka-aineita hyödyntämällä. Saksa käyttikin Suomen riippuvuussuhdetta poliittisesti hyväkseen supistamalla kiintiöitä, viivyttämällä toimituksia tai antamalla ajoittaisia vientikieltoja vauhdittaakseen yhteisymmäärykseen pääsyä. Elintarviketoimitukset olivat lisäksi määrältään sen verran pieniä, ettei maahamme voitu niistä muodostaa useamman kuukauden kulutustarpeen kattavia varastoja. Suomen harkitessa syksyllä 1943 ja keväällä 1944 mahdollisuuksia irrottautua sodasta eräänä syynä suunnitelmien karriutumiseen esitettiin tuolloin pelko Saksa toimitusten automaattisen katkeamisen aiheuttamasta elintarvikepulasta, jota mikään muu maa ei olisi pystynyt korvaamaan.

Elintarvike- ja raaka-aineiden hankinta-, jakelu- ja säännöstelyorganisaatiossa ilmenneistä vaikeuksista huolimatta sotaakäyvän yhteiskuntamme toimivuus onnistuttiin turvaamaan aina sodan loppuun saakka. Elintarvikkeiden säännöstelytoimenpitein oli mahdollista turvata siviiliväestölle riittävä ravintomäärä ja sen säännöllinen saanti. Uhanalainen tilanne yhdisti kansalaismielipidettä niin, ettei esimerkiksi tuottaja- ja kuluttajapiirien välille syntynyt erimielisyys vielä sodan aikana ehtinyt kehittyä sisäpoliittiseksi ristiriidaksi. Raaka-aineiden tilauksissa ja jakelussa puolutusteollisuus astettiin etusijalle, Teollisuuden aikaisemmin muotoutuneen rakenteen vuoksi tämä ratkaisu ei vaikuttanut teollisuuden toimintaedellytyksiin, sillä aikaisemmin tuonnin varassa ollut kotimarkkinateollisuus oli suurelta osin metalliteollisuutta, joka nyt jatkoi töskentelyään sotatarviketeollisuutena.


Lähdeaineisto Suomi sodassa talvi- jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0

tiistai 27. tammikuuta 2015

Asemasotavaihe

Kun ylipäällikön määräämät hyökkäyksen tavoitteet ja edulliset puolustusasemien tasat oli saavutettu, hän käski armeijan ryhmittyä puolutukseen. Tämä tapahtui Karjalan kannaksella syyskuun alussa, Aunuksen kannaksella lokakuun lopulla ja Maaselän kannaksella joulukuun loppupuolella 1941. Suomalaiset ryhtyivät linnoittamaan ja varustamaan saavuttamiaan puolutusasemia. Asemasotavaihe alkoi ja kesi eri suunnilla kesäkuun 9.- 21 päivään 1944 saakka, jolloin venäläisten strateginen suurhyökkäys Suomen murskaamiseksi alkoi.

Asemasotavaiheen alettua oli välttämätöntä kotiuttaa vanhempia ikäluokkia, koska maanviljelys ja teollisuus tarvitsisivat lisää työvoimaa. Alun perin oli tarkoituksena siirtyä divisioonaorganisaatioista prikaateihin. Se oli kuitenkin sodan aikana mahdoton tehtävä. Niinpä kenttäarmeijan miesmäärää vahennettiin supistamalla divisioonien määrää ja niiden henkilöstöä. Divisioonan kolma jalkäväkirykmentti muutettiin erilliseksi pataljoonaksi ja tärkeä kevyt osasto poistettiin divisioonasta. Divisioonan organisaation muutokset merkitsivät oleellisia heikennyksiä sen operatiiviseen käyttöön. Muutokset olivat kuitenkin lähes pakon sanelemia. Divisioonan tykistö säilyi ennallaan. Siihen kuului kolme patteristoa käsittävä kenttätykistörykmentti ja erillinen raskas patteristo. Prikaatin organisaatioon kuului kaksi erillistä patteristoa.

Siirtyminen hyökkäyssotatoimista asemasodan puolutukseen ei tapahtunut suinkaan yhtäkkiä. Ennen suomalaisten puolutusasemien vakiintumista käytiin vuoden 1941 lopulla ja vuoden 1942 alussa ankariakin taisteluja erityisesti Maaselän kannaksella ja Syvärin sillanpäässä.
Kenraalimajuri Taavetti Laatikaisen komentaman II Armeijakunnan ( 4. D, 8D, ja 1 Jpr) puolutuksen vakiintuminen Stalinin kasanvan-Voljärven-Hiisjärven-Vansjärven-Seesjärven Suurlahden tasala vei vielä runsaasti aikaa. Venäläiset olivat päättännet lisävoimia saatuaan vallata takaisin heidän huololleen erittäin tärkeän Muurmanskin radan ja Karhumäen.

II Armeijakunnan tykistökomentajan, eversti Eino Hongon ja hänen alaistensa yhtymien tykistökomentajien käytössä oli vuosien 1941-1942 vaihteessa yhteensä kolmetoista patteristoa ja mittauspatteri. Se oli voimakas tykistö II Armeijakunnan vain kuusikymmentä kilometriä leveällä puolutuslohkolla. Lujaa tykistön tukea tarvittiin, koska uusien joukkojen keskittämisen jälkeen vihollisella oli jo vuoden 1942 alussa II Armeijakuntaa vastassa Maaselän Operatiivisen Ryhmän neljä divisioonaa ja merijalkaväkiprikaati sekä Karhumäen Operatiivisen Ryhmän kaksi divisoonaa ja yhden divisioonan rippeet sekä hiihtoprikaati. Vihollisella oli Maaselän kannaksen suunnalla jalkaväen osalta kaksinkertainen ja tykistön osalta noin 1,5 kertainen ylivoima.

Jo joulukuun puolivälistä 1941 lähtien vihollien hyökkäili komppanian tai pataljoonan suuruisilla joukoilla pyrkien selvittämään II Armeijakunnan puolutuksen heikot kohdat ja pakotti monissa kohdissa suomalaiset vetämään eteen työnnettyjen tukikohtien miehityksen pääpuolutuslinjalla. Se oli jäätyneen maan ja käytettävissä olleen lyhyen ajan vuoksi lähes linnoittamaton. Jäätyneet veistöt olivat menettäneet estearvonsa.

Vihollinen aloitti 1.1.1942 vahvoilla voimilla hyökkäyksen Krivin suunnalla. Hyökkäys laajeni koko Maaselän kannakselle. Vihollisen toiminta oli vilkkainta Poventsan, Hiisjärven, Krivin aseman, Maaselän aseman ja Seesjärven Suurlahden suunnilla. Sen painopisteet olivat Poventsan ja Krvin alueilla.
Krivin suunnalla 8. D:n ja 4. D:n ssaumalla 1–9. helmikuuta käydyissä ankarissa taisteluissa vihollisen 367. Divisioona mursi 8. D:n pääpuolustusaseman. 8 Divisioonan joukot pysäyttivät vihollisen etenemisen Komujärven-Usmalammen- Jalkalammen tasalle. Vihollinen oli saanut pääpuolutusasemaan vain noin kolmen kilometrin syvän ja leveän sisään murron. Se oli menettänyt kaatuneina noin 1500 ja haavottuneina ainakn 3000 miestä.

  1. Divisioonan tkistökomentajan, everstiluutnantti Runar Tengströmin käytössä oli viisi patteristoa (I/KTR 11, II/KTR 11, III KTR 11, Rask.Psto 1 ja Rask. Psto 21). Ne ampuivat kahden viikon aikana noin 17 900 laukausta. Tykistöllä ja kranaatinheittimistöllä oli ratkaiseva osuus siihen, että ylivoimaisen vihollisen hyökkäys pystyttiin Krivin suunnalla pysäyttämään ja rajoittamaan suppealle alueelle, Loppuun väsynyt ja kulunut jalkaväki tarvitsi kaiken mahdollisen tyksitän tuen. 8. Divisioona menetti viholliselle Seesjärven kaakkoispäässä Suurlahden kylän 3. tammikuuta 1942. Vihollisen hyökkäys pysäytettiin kylän länsireunaan.

Samaan aikaan kun 8. Divisioona taisteli Krivin ja Suurlahden alueella, 4. Divisioona torjui vihollisen hyökkäykset lohkollaan Hiisjärven suunnala, 4. Divisioonan tyksitökomentajan, everstiluutnantti Edmund Heinolaisen käytössä oli viisi patteristoa ( I/KTR 1, II/KTR 1, III/KTR 1, Rask, Psto 22 ja Kranaatinheitinpatteristo 19. 4. Divisioonan tykistö ampui tammikuun kahden ensimmäisen viikon aikana noin 20 200 laukausta ja vaikutti ratkaisevasti 4. Divisioonan puolutuksen onnistumiseen.

II Armeijakunna oikealla siivellä Poventsan suunnalla taisteli eversti Ruben Laguksen komentama vahvennettu 1. Jääkäriprikaati, Sen tyksitökomentajan, everstiluutnantti Erkki Hallakorven käytössä oli kolme patteristoa, jotka ampuivat 1.15, tammikuuta yhteensä 15 800 laukausta tukien näin voimallisesti 1. Jääkäriprikaatin puolustusta, joka perustui paljolti nopeisiin ja tehokkaisiin vastaiskuihin.

II Armeijakunnan tyksitön ammuskulutus oli tammikuun 1941 kahden ensimmäisen viikon aikana noin 53 900 laukausta. Se antoin Päämajan tykistöosastolle aiheen ihmetellä ja vaatia selvitystä ”moiseen ammustarvikkeiden tuhlaamiseen”. Eversti Eino Hongon antama asiallinen selvitys kelpasi. Eräs tyksitän patteistoupseeri antoi oman patteristonsa osalta nasevan selvityksen suureen ampumatarvikekulutukseen:” Se on tämä sotatila Suomen ja Neuvostoliiton välillä.”

Venäläisten hyökkäykset Maaselän kannaksella laantuivat 21.1.1942 mennessä. II Armeijakunnan joukot olivat pystyneet pitämään pääpuolutuslinjansa lähes täysin. Van Krivin aseman ja Seesjärven Suurlahden kohdilla venäläiset olivat saaneet pääpuolutuslinjaan pienehköt murtumat. Niiden takaisin valtaamiseen ja puolustusaseman oikaisuun II Armeijakunta tarvisti levänneitä lisävoimia.

Ylipäällikkö alisti II Armeijakunnan komentajalle 3. Prikaatin, jota komensi everstiluutnantti Kai Savonjousi. Prikaati saapui Karhumäkeen 21.22. tammikuuta junakuljetuksina Karjalan kannakselta. Kenraaliluutnantti Laatikainen alisti 3. Prikaatin 8. Divisioonan komentajalle käytettäväksi Krivin takaisin valtaamiseksi. 3. Prikaatin hyökkäys alkoi 6. helmikuuta aamuyöllä kello 3 Prikaatin tykstökomentajan, majuri Atte Ilvan käytössä oli kuusi patteristoa (Kev. Psto/3.Pr, Rask.Psto/3.Pr, II/KTR 11, IIIKTR 11, Rask.Psto 1, Rask.Psto 22 sekä 3. Mittauspatteri). Lisäksi 3. Prikaatia tuki II Armeijakunnan tyksitökomentajan johdossa 2. Rautatiepatteri. Prikaatin hyökkäyksen tueksi keskitetty tykistö oli voimmakkain yhden prikaatin kaistalla jatkosodassa. 3. Prikaatin hyökkäyksen tulivalmistelu oli hyvin tiedusteltu ja valmisteltu. Se kesti 2 minuuttia. Tykistön tuli osui ja tehosi viholliseen hyvin. Tykistö ampui tulivalmistelussa noin 2500 laukausta ja kolmen vuorokauden aikana, 6-8. helmikuuta, noin 7000 laukausta. 3.Prikaati löi vihollisen Krivin alueella nopeasti, noin vajaassa kolmessa vuorokaudessa. Vihollinen kärsi murskaavan tappion. Se menetti kaatuneina noin 2500 miestä. Prikaatin tappiot olivat vastaavana aikana 121 kaatunutta. Venäläisten suuret tappiot suomalaisiin verrattuna johtuivat 3. Prikaatin taitavasta ja tarmokkaasta hyökkäyksestä sekä tykistön ja heittimistön keskityksestä, erittäin tehokkaasta tulen käytöstä.

Kun VI Armeijakunnan joukot olivat ylittäneet Syvärin ja saavuttaneet tavoitteensa 3-30 kilometriä syvän sillanpääaseman Syvärin itäpuolella, suomalaiset ryhtyivät varustamaan asemiaansa pitääkseen ne hallussaan. Vihollisen päämääränä oli lyödä suomalaiset joukot sillanpäästä Syvärin länsipuolelle. Tätä varten venäläiset keskittivät Syvärin sillanpään sunnalle vereksen, Siperiasta keskitetyn 114. Divisioonan, joka oli tottunut talveen ja metsämaastoon. Ostan suunnalla toimi vihollisen 272. Divisioona.

Syvärin sillanpään pohjoisosan noin 60 kilometriä leveää lohkoa puolusti eversti Selin Isaksonin komentama 7. Divisioona, jonka tkistökomentajan, everstiluutnantti Paavo Palletvuoren käytössä oli neljä patteristoa ( I/KTR2, II/KTR2, III/KTR2 ja Rask, Osto 28). Venäläiset aloittivat hyökkäyksen vahvoilla voimilla Tivgjärven-Goran suunnalla 14.12.1941. Ankaria taisteluja käytiin Goran alueella neljä viikkoa. Venäläisten hyökkäykset ja suomalaisten vastahyökkäykset vuorottelivat. Lopulta vahvennetun 7. Divisioonan joukot saarsivat vihollisen pääosat Goran alueelle. 7. Divisioonan tkistö ja kranaatin hiettimistö murskasivat Goraan saarrettujen vihollisjoukkojen voiman. Vihollisjoukkojen rippeet vetäytyivät korpien kautta kaakkoon. Taistelut laantuivat 7. Divisioonan lohkolla 10.1.1942. Venäläiset menettivät kaatuneina noin 2700 ja haavoittuneina ainakin 7000 miestä. Suomalaisia kaatui 242 ja haavoittui 730 miestä. 7. Divisioonan tyksitö ja heittimistö ampuivat neljän viikon aikana noin 42 000 kranaattia.

Lähdeaineisto Matti Koskimaa Suomen kohtalon ratkaisut ISBN ISBN 978-952-291-011-0



perjantai 23. tammikuuta 2015

Vallatun alueen olojen järjestäminen

Suomalainen kansakoulu ja suomalaiset opettajat toimivat tehokkaasti vallatulla alueella.

Itä-Karjalaan perustettiin Itä-Karjalan Sotilashallinto, jonka tehtäväksi määriteltiin sotilaalliset vaatimkset toteuttamalla järjestää vallatun alueen hallinto, järjestyksen palauttaminen, alueen talouden, ennen kaikkea maatalouden ja kansanhuollon vaatimat tehtävät sekä terveydenhoito ja niiden muiden tehtävien toteuttaminen, jotka myöhemmin määrätään suoritettavaksi. Tehtävien määrittely sisältyi sotamarsalkka Mannerehimin heinäkuun 15. päivänä antamaan käskyyn Itä-Karjaan väliaikaisesta hallinnosta. Näitä kysymyksiä oli tarkasteltu jo aikaisemmin suppeammassa piirissä. Ylipäällikön käsky edellytti tulevien selusta-alueiden jakamista piireihin, alueisiin ja kyliin. Ensimmäiseksi sotilashallintokomentajaksi nimitettiin Enso Gutzeitin toimitusjohtaja, vuorineuvos ja everstiluutnantti Väinö Kotilainen. Seuraavana vuonna virkaansa tympääntyneen Kotilaisen tilalle siirtyi eversti Johan Arajuuri ja vuonna 1943 everstiluutnantti Olli Paloheimo. Kommentajan apuna oli sotilashallintoesikunta, joka sijaitsi aluksi Mikkelissä, sitten Niittyöahden kansanopistossa ja vuoden 1941 loppupuolella Joensuussa. Viimeinen sijoituspaikka oli vuodesta 1943 alkaen Ääänislinna. Toiminnan alkuvaiheessa vallattujen alueiden hallintovastuu oli sotatoimiyhtymillä. Vuodesta 1942 alkaen sotilashallintokomentaja sai oman vastuualueensa. Lähelllä rintamaa olevat alueet jäivät edelleen yhtymien vastuulle.

Sotilashallintoesikunnan ylimmän johdon muodisti alkuvaiheessa komentajan lisäksi esikuntapäällikkö, komentajan apulainen, lainopillinen avustaja ja komentajan neuvottelukunta. Neuvottelukunta koostui 12 luotettavasta Suomeen aikoinaan paenneesta itäkarjalaisesta, joiden todellinen merkitys jäi vähäiseksi. Esikunta jakaantui osastoihin ja toimistoihin. Esikunnan vahvuus oli loppuvuonna 1941 vajaat 700 miestä ja naista. Samaan aikaan koko sotilashallinnossa työskenteli vajaat 3000 henkilöä.

Vallatulla alueella suoritettiin vuoden loppun mennessä väestönlaskenta. Sen mukaan hallintovastuulla oli yli 86 000 ihmistä, joista kansallisia eli suomenheimoisia oli noin 36 000 ja vierasheimoisia eli epäkansallisia – pääasiassa venäläisiä – noin 50 000 ihmistä. Sotamarsalkka Mannerehim antoi käskyn jo heinäkuun 8. päivänä tulevan vallatun alueen väestön käsittelystä. Sen mukaan muun muassa venäläiset tuli vangita ja sulke keskitysleireihin eli siirtoleireihin, kuten niitä kutsuttiin syksystä 1943 alkaen. Uuden leiriohjesäännön (1942) mukaan leirit koskevat a) epäkansalliseen väestöön kuuluvia henkilöitä, jotka on siirrettu aleuilta, joilla heidän oleskelunsa ei sotatoimien vuoksi ole sallittu, b) poliittisesti epäluotettava, sotilashalllintoalueen kansalliseen ja epäkansalliseen väestöön kuuluvia henkilöitä tai c) poikkeustapauksissa muitakn sotilashallintoalueen väestöön kuuluvia henkilöitä, joiden vapaana oloa ei pidetä suotavana.

Leirit siirtyivät sotilashallinnon alaisuuteen asemasotavaiheen alussa. Vuoden 1941 lopulla leireihin oli suljettu yli 20 000 vierasheimoista. Reilut vuotta myöhemmin leiriläisten lukumäärä oli suurimmillaan eli noin 24 000 ihmistä. Sodan pitkttyessä leireihin suljettuja ihmisiä alettiin vapauttaa. Vapautunut leiriläinen merkittiin omaksi rymäkseen ja heidät pyrittiin sijoittamaan valvonnan helpottamiseksi tyhjiin kyliin. Liikkumista valvottiin ja valvonna helpottamiseksi kansallinen väestö sai vihreän ja epäkansallinen väestö punaisen kulkuluvan. Siviiliväestö tarvitsi lisäksi matkustusluvan Suomeen, venäläisellä vapaalla vapaalla väestöllä ei ollut lainkaan oikeutta matkustaa Suomeen. Leirin kurnpitokeinojen ankarinta asteikkoa edusti raipparangaistus. Tästä menetelmästä ei olut täysin yksimielisiä, mutta sitä ppeussteltiin Haagin vuoden 1907 maasodan tapoja ja lakeja koskevalla sopimuksella, jota Neuvostoliitto ei ollut ratifioinut. Leirien sijasta suunniteltiin syksyllä 1941 myös epäkansallisten siirtamistä Saksan Neuvostoliiton valtaamille alueille. Asiasta käytin saksalaisten kanssa neuvottelujakin, mutta asia tyrehtyi, koska tarvittavaa maayhteyttä Laatokan eteläpuolelta ei syntynytkään. Kansallisen väestön suhteen pidettin pääperiaatteena heidän pysymistään paikoillaan. Kaikkialla tämä periaate ei kuitenkaan toimitunut. Esimerkiksi Äänisniemellä suoritettiin tuhansien ihmisten väestönsiirtoja rannikkopuolutuksen turvaamiseksi ja toisaalta partisaanitoiminnan vaikeuttamiseksi. Pakkosiirtoon liittyi asukkaiden karjan takavarikointi ja teurastus.

Vallatun alueen työvoimareservit olivat vähäiset, joten kaikkiin 16-60-vuotiaisiin ulotettiin työvelvollisuus. Pääosa heistä oli tietysti naisia ja lapsia. Työvelvolliset jaettiin kolmeen luokkaan, A-luokka sai työskennellä kotipaikkansa ulkopuolella, B-luokka vain sijoituspaikkakunnalla ja C-luokkaan kuuluivat työhän kykenemättömät, Työvelvollisia käytettiin metsä-, tie, rakennus- ja korjaustöissä sekä palveluammateissa. Mainittuja töitä tekivät myös suomalaiset työvelvolliset, reserviläiset ja vapaaehtoiset. He olivat enimmäkseen nuorisoa. Työnteosta maksettiin myös palkkaa, jonka suuruus riippui työntekijän kansallisuudesta. Suomalaiset ja heihin verrattavat saivat palkan kotimaan tason mukaan, epäkansallinen väestö sai puolet ja leireihin suljetuille ei aluksi maksettu mitään. Palkkaerojen suuruutta kuvaa se, että suomalainen työmies ansaitsi tunnissa enemmän kuin leiriläinen päivässä. Palkanmaksun yhtenä tavoitteena oli tietyn ostokyvyn takaaminen, jotta avustusten maksamiselta vältyttäsiin. Naisten palkka oli miesten palkkaa pienempi. Sotaonnen kääntyminen itärintamalla ja Italiassa vaikutti palkkoihin siten, että aavistus sodan lopputuloksesta yhdenmukaisti palkkatasoa.

Vallatun alueen oikeusjärjestyksen pohjana oli Suomen yleinen laki ja sotaväen rikoslaki sekä sotilasviranomaisten antamat määräykset. Siviilien ylimpänä oikeusasteena oli Sotaylioikeus. Itäkarjalaisia vapausrangaistuja ei haluttu siirtä Suomeen, jolloin Kinnasvaaraan perustettiin heille ikioma keskusvankila. Tuomioistuimien rangaistusten lisäksi sotilashallinnon keinovalikoimaan kuuluivat kurinpitorangaistus, vangitseminen tai pidättäminen, sijoittaminen työ- tai kasvatuslaitokseen, henkilökohtaisen vapauden rajoitaminen tai sulkeminen leiriin.

Suomessa ja Itä-Karjalassa vallinnut elintarvikepula pakotti miettimään tehokkaan maatalouden järjestämistä. Tilanne Itä-Karjalassa oli vielä huonompi, koska neuvostojoukot olivat pyrkineet varastojen poiskuljettamiseen sekä tuhoamiseen, sato oli jäänyt osin korjaamatta ja suomalaisjoukot turvautuivat osittain paikallishuoltoon.
Kalastusvälineet, kuten veneet ja pyydykset luokiteltiin sotasaaliiksi. Sotilashallinto luovutti niitä paikallisille kalastajille vuokraa vastaan. Kalasaaliit oli luovutettava sotilashallinnon erityisille kalanvastaanottoasemille ja kalastajille jäi omaan käyttöön lähivesiensä kotitarvikesaalis.
Itä-Karjalan metsät siirtyivät Neuvostoliiton valtiolta sotilashallinnolle, jolla oli oikeus hakkuisiin ja puutavaran käyttöön. Työvoimapula rajoitti tuntuvasti metsävarojen hyödyntämistä. Töihin saaduille perustettiin erityisiä työleirejä.

Itä-Karjalassa siirryttiin jo elokuun lopulla 1941 elintarvikkeiden säännöstelyyn, koska niiden ei arviotu muuten riittäävän yli talven. Elintarvikepulaa koetettiin helpottaa jakamalla paikallisväestölle puutarhapalstoja ja muuta maata. Ruokapula näkyi erityisesti keskitys- eli siirtoleireillä. Niissä käytettiin muille ihmisille kelpaamatonta ravintoa kuten arvottomia kalalajeja. Heikko ravinto johti kuolleisuuden kasvuun, joista vuosi 1942 oli kriittisin. Virallisen suomalaistiedon mukaan leireissä kuoi kaikkiaan lähes 4000 ihmistä, joista pelkästään vuonna 1943 noin 3500 ihmistä.

Sotilashallintoesikunnan valistusosastolle kuului vastuu kouluopetuksen järjestämisestä Itä-Karjalassa. Jo lokakuussa julkaistiin oppivelvollisuusasetus ja vuoden loppuun mennessä oli perustettu yli 50 kansakoulua, joissa läksyjään luki noin 4700 koululaista. Enimmillään kouluja oli kolme vuotta myöhemmin, jolloin 112 koulussa oli yhteensä noin 10 000 oppilasta 450 opettajan johdossa. Kansakoulujen lisäksi oli vaativampiakin asteita. Itä-Karjalasta lähetettiin Suomeen oppilaita kansanopistoihin, maatalousoppilaitoksiin tai oppikouluihin.

Hyökkäyksen edetessä Itä-Karjalaan seurasivat luterilaiset papit perässä ja kastoivat paikallisväestöä evankelisluterilaisen kirkon jäsenyyteen. Kirkkokuntien välillä oli kuitenkin jännitteitä.
Itä-Karjalan postin kulusta huolehtivat aluksi sotatoimiyhtymät. Vuoden 1941 lopussa alueen postiasioista vastasi sotilashallinto, joka perusti vallatulle alueelle konttoreita, toimistoja, asemia jne. Kirjeposti oli maksutonta 30.09.1943 annettuun asetukseen asti. Syyskuussa 1941 laskettiin liikkeele ensimmäiset postimerkit, joihin painettiin sanat Itä-Karjalan sot.hallinto. Kaikkiaan näitä postimerkkejä painettiin yli 10 miljoonaa kappaletta ja niitä oli useita sarjoja.


Lähdeaineisto Ari Rautala Itä-Karjalan valtaus 1941 ISBN 978-951-20-6161-7

torstai 22. tammikuuta 2015

Suhteiden kehittyminen länsiliittoutuneisiin syksyllä 1941

Muurmannin rata, Neuvostoliiton materiaalitäydennyksen elinhermo, oli ymmärrettävästi suomalaisten pommitusten kohteena syksyllä 1941.

Miksi Suomi joutui sotaan Englantia ja sitä myöten koko sen laajaa imperiumia vastaan joulukuussa 1941? Eihän ollut kulunut vielä kuin runsas puolitoista vuotta siitä, kun Englanti olisi ollut valmis Yhdessä Ranskan kanssa lähettämään maahamme kymmenissä tuhansissa miehissä laskettavan sotilasretkikunnan. Sitä paitsi Englanti ja eräät sen dominiot ( mm. Etelä-Afrikka) toimittivat Suomeen runsaasti sotamateriaalia. Miten tultiin ystävistä vihollisiksi? Miksi sitä vastoin Englannin ja Neuvostoliiton liittolainen Yhdysvallat ei koskaan julistanut Suomelle sotaa?

Suomen suhteilla anglosaksisiin maihin oli pitkät perinteet. Olihan Englanti Suomen merkittävin kauppakumppani, suuri maataloustuotteiden ja puutavaran ostaja. Angolsaksinen kultuurivaikutus oli 1930-luvulla voimistunut saksalaiseen verrattuna. Sotilaspoliittisesti Suomi oli ollut suntautunut länteen, erityisesti Ruotsiin mutta myös Englantiin. Talvisota vain vahvisti näitä siteitä. Saksan suorittama Tanskan ja Norjan miehihtys muutti tilannetta ratkaisevasti. Suomen ja länsimaiden yhteydet rajoittuivat Petsamon kautta kulkeneeseen liikenteeseen. Suomen ja Englannin huhtikuun alussa solmima niin sanottu sotakauppasopimus, joka olisi ollut omiaan liittämään maamme kiinteämmin Englannin vaikutuspiiriin, jäi siten teteutumatta.

Englannissa oli seurattu kiinteästi suomalais-saksalaisten suhteiden kehitystä välirauhan aikana. Sitern Hitlerin ilmoitus 22.6.1941 pitämässään puheessa, että suomalaiset kävivät sotaa Saksan rinnalla, ei herättänyt sanottavaa hämmästystä, yhtä vähän kuin tieto sotatilan syttymisestä Suomen ja Neuvostoliiton välille 25.6. Tosin saksalaisten joukkojen toiminta Neuvostoliittoa vastaan Petsamon alueelta ja Pohjois-Suomesta herätti kritiikkiä. Toisaalta Englannissa ymmärrettiin varsin pitkälle Suomen tavoitteita saada takaisin Neuvostoliiton siltä Moskovan rauhan perusteella riistämät alueet. Sitä vastooin suomalaisten joukkojen eteneminen heinäkuun alussa Kiestingin ja Uhtuan suuntiin puhtaasti Neuvosto-Karjalan alueelle herätti arvostelevia arviointeja, samoin kuin marsalkka Mennerheimin 10.7. antaman Karjalan vapauttamista koskeva niin sanouttu miekatuppupäiväkäsky.

Suomen ja Englannin suhteita kesän ja syksyn 1941 aikana ei voida tarkastella irrallisina, siksi paljon Saksa vaikutti painostuksellaan Suomeen ja taas Neuvostoliitto Englantiin. Saksa ei suinkaan katsonut suopiein silmin sitä, että Suomi edelleen piti yllä täysi diplomaattisuhteita Englantiin. Niinpä se aloitti hyvissä ajoin ennen suomalaisneuvostoliittolaista välirikkoa painostuksen Suomen ja Englannin suhteiden katkaisemiseksi. Sodan sytyttyä painostus sai yhä voimakkaampia muotoja, eivätkä Suommen ulkoasianjohdon esitykset diplomaattisuhteiden supistamisesta tyydyttäneet ulkomininsteri Ribbentroppia. Toisaalta myös suomalaisilla oli oman etunsa kannalta huomauttamista Englannille. Kiistaa synnytti kysymys maailman merillä olevan suomalaisen kauppalaivaston käytöstä, jota Englanti olis halunnut omiin kuljetuksiinsa. Toinen seikka oli Englannin lähetystön suhteettoman suuri henkilökunta. Oli ilmeistä, että heitä käytettiin myös vakoilu- ja tiedustelutehtäviin.

Barbarossa-suunnitelman käynistyttyä pääministeri Winston Churchill oli ilmoittanut 22.6.1941 pitämässään puheessa, että ”jokainen yksilö tai kansa, joka marssii Hiterlin mukana om meidän vihollisemme”. Suomen kohdalla tätä periaatetta ei kuitenkaan alusta alkaen toteutettu. Englannin hallitus katsoi normaalien diplomaattisuhteiden ylläpidon tuovan sille suureempia etuja kuin sodanjulistuksen. Näin se voisi luoda vastapainon Saksan vaikutusvallalle Suomessa ja samalla harjoittaa teidustelutoimintaa. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, sillä 28.7.1941 aamulla ulkoministeri Witting kutsui Englannin lähettiläs Verekerin puheilleen lukeakseen hänelle muistion, joka käytännössä merkitsi diplomaattisuhteiden katkaisemista, Tosin ulkoministerir lievensi nootin sanamuotoa, korostamalla Suomen hallituksen pyrkivän vain keskeyttämään suhteet rajoitetuksi ajaksi.

Diplomaatisuhteiden katkeaminen johti nopeasti myös ainoisiin Englannin Suomen aluetta kohtaan suuntautuneisiin sotatoimiin, kun 30.7. lentotukialukselta lähteneet torpedokoneet pommittivat Petsamon satamaa. Tulokset hyökkäyksestä jäivät mitättömiksi. Sotilaallisesta välinäytöksestä huolimatta Suomi ja Englanti katkaisivat dipolomaattisuhteensa ”kuten sivistyneet ihmiset”. Suomalaiset kauppalaivat saivat purjehtia edelleen Englannin sotakuljetusministeriön myöntämien lupien turvin ja muun muassa suomalaiset lehtimiehet saivat nauttia ulkomaisille kirjeenvaihtajille kuuluvista oikeuksista aina joulukuussa tapahtuneeseen sodanjulistukseen saakka.

Englanti teki kaikkensa saadakseen näyttämään, että maiden välirikko olisi johtunut yksinomaan Suomen aloitteesta ja sen harjoittamasta politiikasta. Elokuun loppuun mennessä Suomen armeija oli valoittanut Moskovan rauhassa menettämänsä alueet. Pääministeri Churchill oli ilmoittanut Neuvostoliiton-lähettiläälle julistavan Suomelle sodan, mikäli se etenisi rajan ylitse. Neuvostoliitto tunsi todella olevansa uhattunua saksalaisten hyökkäyskiilojen vääjäämättä lähestyessä Moskovaa. Stalin aloitti voimakkaan painostuksen saadakseen Churchillin lunastamaan 4.9. antamansa lupauksen. Eteniväthän suomalaiset joukot nopeati ja voitokkaasti kohti Syväriä ja katkaisivat Muurmannin radan ja sekä Stalinin kansanvan strategisesti merkittävät kuljetusreitit. Syksyn mittaan näytti hyvin mahdolliselta, että suomalaiset joko onnistuisivat valtaamaan Sorokan tärkeän rautatiesolmukohdan tai katkaisemaan Muurmannin radan pohjoisempana Louhen tasalla, mikä olisi merkinnyt kaiken liikenteen loppuista ja avustusreitin katkeamista. Toisaalta Englannin ulkoministeriö piti sodanjulistusta tässä vaiheessa tarpeettomana jopa Englannin etujen vastaisena.

Englanti yritti käyttää Yhdysvaltoja hyväkseen saadakseen sen painostamaan Suomea hyökkäyksen lopettamiseksi. Jo aikaisemmin Yhdysvaltoja oli käytetty välittäjänä, kun Stalin 4.9.1941 päivätyssä kirjeessään pyysi presidentti Franklin D. Rooseveltia painostamaan Suomea irtautumaan yhteistyöstä Saksan kanssa. Tässä tapauksessa Neuvostoliitto olisi valmis tekemään Suomen kanssa erillisrauhan ja antamaan joitakin alueellisia myönnytyksiä. Yhdysvallat oli kuitenkin vastahakoinen painostamaan Suomea, ja apulaisulkoministeri Welles oli tähdentänyt Suomen Washingtonin lähettiläälle Procopeelle, ettei kysymyksessä ollut Yhdysvaltojen puolelta mikään suositus vaan pelkka tiedonanto.

Stalin oli katkera Yhdysvaltojen välinpitämättömyydestä Neuvostoliiton vetoomuksia kohtaan, ja jatkoi sitä ponnekkaammin Englannin painostusta. Englannin ulkoministeri vastusti periaatteessa Suomelle, Unkarille ja Romanialle tehtäviä sodan julistuksia, Suomea ei Edenin mielestä pitäisi uhata sodanjulistuksella, mikäli Neuvostoliitto ei voimakkaasti painostaisi tätä. Syyskunn puolivälissä pääministeri Churchill asettui kannattamaan uhkavaatimuksen lähettämistä Suomen hallitukselle. Siinä vaadittiin Suomea tyhjentämään vuoden 1939 ulkopuolella olevat miehitetyt alueet.

Neuvostoliitto esitti virallisesti 17.10. Englannille, että se julistaisi sodan Suomelle, Unkarille ja Romanialle. Sotakbinetin käsitellessä asiaa tultiin siihen tulokseeen, ettei Yhdysvaltoja voitaisi saada mukaan, koska siellä tunnettiin Suomea kohtaan suurta goodwilliä ja koska se olisi ristiriidassa Yhdysvaltojen Suomen politiikan kanssa.
Eräänä keinona Suomen irrottamiseksi sodasta Englannin hallinto ehdotti taikuiden antamista Suomelle. Yhdysvllat ei kuitenkaan ollut halukas sitoutumaan Eurooppaan eikä antamaan minkäänlaisia takuita. Myös Neuvostoliiton Englannin lähettiläs suhtautui asiaan jyrkän kielteisesti. Englannin hallitus oli joutunut tilanteeseen, jossa se ei enää voinut pakoilla. Churchill ilmoitti 21.11.1941 sähkeessään Stalinille, että Suomelle julistettaisiin sota, mikäli se ei kahden viikon sisällä lopettaisi sotatoimiaan ja mikäs Stalin vielä halusi näin tehtävän. Englannin hallitus oli entisestään helpottanut Suomelle esitettyjä ehtoja: se ei vaatinut vetäytymistä vuden 1939 rajoille, kuten edellisessä nootissa, vaan pelkästään sotatoimien päättämistä. Pääministeri Churchill lähetti Neuvostoliiton tieten myös yksityisen viestin marsalkka Mannerheimille.

Näin Suomen hallitukselta kuin Mannerheimiltäkin tuli Englannille epätyydyttävä vastaus. Suomi ei ollut halukas lopettamaan operaatioitaan, vaikka se ilmoittikin strategisten tavoitteiden olevan lähellä. Churchill epäröi vielä viime hetkellä ja hän halusi merkittäväksi 3.12.1941 pidetyn sotakabinetin kokouksen pöytäkirjaan, ettei Suomelle, Unkarille ja Romanialle annettava sodanjulistus auttaisi Englannin tai Neuvostoliiton asiaa. Sen ainoa oikeutus oi, että se oli välttämätön, jotta tyydytettäisiin Neuvostoliiton hallitusta. Churchill piti sodanjulistusta Suomelle ”historiallisena virheenä” ja hän ottaisi siitä täydne henkilökohtaisen vastuun. Sodanjulistus Suomelle annettiin 6.12.1941.

Suomalaisten joukkojen etenemien lokakuussa kohti Muurmannin rataa aiheutti Suomen ja Yhdysvaltojen suhteissa kiristymistä. Yhdysvallat ilmoitti, että jokainen hyökkäys Suomen valvomlta alueelta Neuvostoliittoon suuntautuvia sotatarvikekuljeutuksia vastaan aiheuttaisi välittömän kriisin suomalais-amerikkalaisissa suhteissa. Vastauksessaan suomalaiset vakuuttivat, etteivät Suomen joukot etenisi Arkangeliin, eikä Muurmannin rataa katkaistaisi ainkaan suomalaisten toimesta, Suomalaiset pitivät tämän lupauksen, ja on ilmeistä, että se pelasti Suomen joutumasta sotaan myös Yhdysvaltoja vastaan.


Lähdeaineisto Suomi sodassa – talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Vuosi 1941


Tammikuu–maaliskuu
Huhtikuu–kesäkuu
Heinäkuu–syyskuu

Lokakuu–joulukuu


Tuntematon päivämäärä