Vanhan valtakunnanrajan ylittäminen

Sotasaalista Suur-Karilahden taistelujen jäljiltä

Syyskuun 4. päivänä saapui luokseni Saksan sotavoimien päämajasta sotamarsalkka Keitelin lähin mies jalkaväenkenraali Jodl, jolle oli annettu tehtäväksi saada minut vakuuttumaan siitä, että Suomen oli välttämätöntä osallistua Pietarin valloitukseen, Pysyin kiinteästi kannallani, ja kenraali Jodl, jolle ilmeisesti oli annettu tiukat ohjeet, puuskahti lopulta sanomaan: - Mutta tehkää nyt sentään edes jotain osoittaaksenne hyvää tahtoa!

Jottei suhteemme saksalaisiin olisi jännittyneet entisestään ja jotta olisi mikäli mahdollista saatu aikaan mynteinen ratkaisu neuvotteluissa, joita parhaillaan käytiin 15 000 viljatonnin toimittamisesta Saksasta Suomeen, suostuin vastenmielisesti ottamaan harkittavaksi hyökkäyksen ulottamisen oikean siipemme edessä olevalle Mustallepurolle. Tämäkään suunnitelma ei joutunut toteutettavaksi.

Kysymys siitä, oliko syytä ylittää vanhaa valtakunnanrajaa, lienee näihin aikoihin aiheuttanut vilkasta mielipiteiden vaihtoa hallitus – ja eduskuntapiireissä. Minulle on kerrottu valtiovarainministeri Tannerin asettuneen jyrkästi vastustamaan tätä ajatusta, Omasta puolestani en katsonut asiaa näin ahtaasta näkökulmasta, joka minusta sitä paitsi tuntui kovin muodolliseltakin. Se tosiasia, että rauha oli rikottu, oikeutti meidät etenemään valtakunnanrajan takaisellekin alueelle ja asettumaan sinne, mikäli sotilaalliset näkökohdat niin vaativat. Vastustaessani joukkojemme osallistumista Pietaria vastaan tehtävään hyökkäykseen olivat määräävinä olleet poliittiset syyt, jotka käsitykseni mukaan olivat sotilaallisia näkökohtia painavammat. Venäläisten pysyväisenä perustelun heidän pyrkiessään loukkaamaan Suomen aluetta oli väite, että itsenäinen Suomi muka oli uhkana Neuvostoliiton toiselle pääkaupungille. Meidän oli tästä syystä viisainta olla antamassa vihollisen käsiin aseita kiistakysymyksessä, jota edes sodan päättyminenkään ei tulisi poistamaan päiväjärjestyksestä.

Itä-Karjalaan ulotettavien sotatoimien suhteen tilanne oli kuitenkin toisenlainen. Siellä emme uhanneet sen edempä Pietaria kuin Muumannin rataakaan. Itä-Karjalan miehityksen tarkoituksena oli estää vihollista rakentamaan tukialueelta käsin siirtämästä sotaa Suomen alueelle.

Saksalaisten suunnitelma kohdistaa Petsamon ja Sallan kautta ratkaiseva isku Neuvostoliiton ja sen liittolaiseten välisille yhteyksille niin tärkeään Muurmannin rataan oli raunnut tyhjiin. Koska joukoille ei voitu toimittaa vahvennuksia, Saksan sodanjohto teki päätöksen, että siirryttäisiin puoltustukseen, 2. elokuuta sain tietooni saksalaisten käskun, josta ilmeni Hitlerin päättäneen, että Kantalahtea vastaan suunnitteltu hyökkäys jätettäisiin suorittamatta, Samalla siinä selitettiin, että silti ei ollut luovutt ajatuksesta katkaista Muurmannin rata ja että käsky koski ainoastaan alun perin valittua suuntaa. Saksalaiset esittivät nyt, että III armeijakunta saksalaisten joukkojen tukemana tunkeutuisi radalle Louhen kautta. Jos tämä osoittautuisi mahdottomaksi, voitaisiin käytettävissä olevat saksalaisvoimat siirtää etelään Karjalan armeijan vahvennukseksi.

Nämä esitykset eivät minua miellyttännet, sillä käsitykseni mukaan olisi eteläisiemmällä suunnalla tehty hyökkäys ajan mittaan koitunut sekä vaaralliseksi että rakauttavaksi. Etelemämpää saattoi kyllä paikoitn olla helpompi tunkeutua Muurmannin radalle, mutta olin varma siitä, että vihollisen reaktio tulisi olemaan kiihkeä, ja juuri tämä olikin sisimpinä vaikuttimena torjuvaan asennoitumiseeni. Eihän ollut kysessä jonkin radankohdan tai ratajakson väliaikainen valtaus vaan tarkoituksena oli myös pitää se, mikä kerran oli otettu. Ne kokemukset, mitkä olin saanut 163. jalkaväkidivisioonan toiminnasta Laatokan pohjoispuolella, eivät olleet antaneet minulle myänteistä kuvaa saksalaisten soveltuvuudesta korpisotaan, mutta muutenkaan en halunnut olla mukana liittämässä Karjalan armeijaan saksalaisia joukkoja. Teidossani oli, että itärintaman eteläkaistalla, missä saksalaisilla oli johto käsissään, he järjestelmällissesit sijoittelivat omia yksikköjään unkarilaisiin ja romanialaisiin yhtymiin, mutta meidän olosuhteissamme tällainen menettely ei saanut tula kysymykseen.

Sen tosiasia vuoksi, että III armeijakunta oli asetettu saksalaisten käyttöön, minun oli kuitenkin pakko vain rajoittua osoittamaan kenraali Erfuhrtille, mitä epäkohtia saksalaisten ehdotusten toteuttamiset aiheutuisi.

Aavistukseni, että yristys edetä Muurmannin radalle aiheuttaisi pikaisen vastavaikutuksen, kävikin toteen, Siirrettyään vahvennuksia III armeijakunnan kaistalle saksalaiset aloittivat hyökkäyksen Kiestingin kaytta kauden Louhen rautatieasemaa vastaan, mutta myös venäläiset olivat saaneet joukkojaan vahvennetuiksi, ja tämän johdosta hyökkäys autti Lek Parnua vahvenneksi ja tämän johdosta hyökkäys tyrehtyi,

Elo- ja syyskuun vaihteessa jatkui saksalaisten offensiivi itärintamalla, joskin huomattavasti hitaammassa tahdissa. 28. elokuuta vallattiiin Tallinnan, ja syyskuun ensimmäisellä viikolla saksalaiset olivat ehtineet Pietarin etelälaitamille. 8. syyskuuta he valtasivat Pähkinälinnan ja olivat niin muodoin päässeet Laatokalle. Pietarin tieyhteydet oli nyt katkaistu, mutta siitä huolimatta kaupunki ei ollut täydelleen saarroksissa, vaan sillä oli Karjalan kannaksella 25-40 kilometrin syvyinen takamaa, josta käsin pidettiin yllä Laatokan yli saksalaisten saartorenkaan ulkopuolitse suuntautuvaa vesiyhteyttä.

On hämmästyttävää, etteivät saksalaiset hajoittaneet venäläisren Oranienvaumin ypärille muodostamaa laajaa sillanpääasemaa, joka Suomenlahden kautta oli yhteydessä Kronstadtiin ja Pietariin, vaan antoivat tuon pussin olla selustassaan vuosikaudet. Tämä passiiivisuus oli merkkinä joukkojen puutteesta ja osoittautui kohtalokkaaksi, venäläisten ryhtyessä vastahyökkäykseensä kesällä 1944.

Lähdeaineisto G.Mannerheimin muistelmat