Salamasotaa suomalaisittain

1. Jääkäriprikaatin joukot marssivat vallatun Korpiselän läpi 11.7. aamupäivällä.

Malttamattoman odotellut kenraali Talvel sai armiejakuntineen aloittaa kaipaansa hyökkäyksen heinäkuun 10. päivänä 1941. Tasan viikkoa myöhemmin armeijakunna kärjessä hyökänneet jääkärijoukot saavuttivat Laatokan rannan Koirinojalla, noin 110 kilometrin päässä lähtöasemasta. Heinäkuun 22. päivänä ylitettiin vanha valtakunnanraja Manssilan kylässä Salmissa. Talvela joi maljan tapauksen kunniaksi ja lähetti sähkeen esimiehilleen: ”Manssilan tultua vallatuksi tänään klo 11.30 on ryssä armeijakunnan alueella karkoitettu pois Suomesta.”

Talvelan oli syystäkin olla ylpeä saavutuksesta. Kun hyökkäys keskeytettiin rajan taakse heinäkuun 24. päivänä 1941, VI Aremijakunta oli jättänyt kahdessa viikossa taakseen lähes 250 kilometriä vallattua Karjalaa. Suurvaltojen sotamrsalkatkaan eivät olisi hävenneet tällaista suoritusta, ja Suomen sotahistoriassa VI Armeijakunnan saavutuksella on vain harvoja vertailukohteita. Ilman ponnisteluja ei Taleval luonnollisestikaan olisi voinut pitää yllä henkeäsalpaavaa vauhtiaan. Komentaja otti itsestään ja alaisistaan irti kaiken tavalla, jota hyvin perustein voi kutsua häikäilemättömäksi. Sodan tarpeet polkivat alleen yksilöt ja näiden oikeudet, ja Talvela jäi monen alaisen räiskätelevänä esimiehenä, joka saattoi vaatia heitä uskomattomia mutta toisaalta antoi täyden tukensa asian niin ansaitessa.

Ratkaisevan päätöksen Suomen puolustusvoimien painopisteestä ylipäällikkä teki vasta kesäkuun lopulla 1941. Tällöin luovuttiin ajatuksesta hyökätä Karjalan kannaksen pohjoisosaan, ja valitan tehtiin Laatokan-Karjalan hyväksi, jota suuntaa saksalaisetikin olivat suositelleet. Tehtäväksi otettiin hyökkäys Laatokan pohjoispuolella oelvan Jänisjärven koillispuolitse Laatokalle ja sinten Sortavalan seudun venäläisten selustaan. Ajatuksena oli, että hyökkäyskärjen länsipuolelle jääneet venäläiset saataisiin tällä tavoin saarretuksi ja tuhotuksi. Tämän tuhomaistaistelun kanssa samanaikaisesti jatkettaisiin kuitenkin hyökkäystä Laatokan rannan suunnassa kohti kaakkoa, missä Salmin alue oli määritetty tavoitteeksi.

Hyökkäystä toteuttamaan muodostettiin Suomen sotahistorian siihen saakka suurin yhtymä, Karjalan Armeija. Sen komentajaksi nimitettiin yleisesikunnan päällikkö, kenraaliluutantti Heinrichs. Hänelle uskotut viisi divisioonaa, kaksi prikaatia ja kaksi ratsurykmentiä jakaantuivat puolestaan siten, että eteleisimpänä kohti Sortavalaa hyökkäsi kenraalimajuri Hägglundin kaksi divisioonaa käsittänyt VII rmeijakunta, kun taas pohjoisessa olevaa erämaasivustaa suojasi kenraalimajuri Oinosen komentama Ryhmä O, johon kuuluivat molemmat ratsurykmentit sekä yksi prikaati.

Tärkeitä tehtäviä oli varattu keskellä Korpiseln kohdalla hyökkäävälle painopistearmeijakunnalle, VI Armeijakunnalle. Sen komentajaksi saapui kesäkuun viiemeisenä päivänä kenraalimajuri Talvela, joka sai käyttöönsä eversti Koskmiehen 5. Divisioonan, eversti Heiskasen 11. Divisioooana sekä – itse asian esitettyöön – eversti Laguksen 1. Jääkäriprikaatin. Voimien keskittämistä painopisteeseen korosti se, että heti Talvelan armeijakunnan takana olivat Karjalan Armeijan riviehin kuuluva 1. Divisioona sekä ylipäällikön reservinä ollut vajaa saksalainen 163. Divisioona.

Ristiriifat komentajien kesken alkoivat melkein heti, kun Talvela oli saapunut paikalle. Heinrichsin esikunta oli näet saanut hyökkäyskäskynsä juuri valmiiksi, ja VI AK:n komentja sai sen käsiinsä iltamyöhään. Talvelan mielipide oli heti valmis; esimiehen käsky oli järjetön.

Talvela näki käskyssä moniakin ”idioottimaisuuksia”, mutta manittavin niistä oli armeijakunnalle annettu hyökkäysalue. Ensimmäiseksi tavoitteeksi oli määritelty Soanlahden seutu Jänisjärven koillispäässä, mikä jo sekin oli Talvelan mielestä liian lähellä. Vielä pahempaa oli kuitenkin, eettä Korpisleästä Tolvajärvelle ja sieltä etelään Laatokkaa kohti johtava tie oli jätetty armeijakunnan vastuualueena ulkopuolelle. Talvelan divisioonille olisi jäänyt vain Soanlahden kautta vievä tie. Talvela tunsi kuitenkin entuudestaan tuon maaston vaikeakulkuisuuden ja näki jo silmissään, miten hänen joukkonsa ruuhkautuisivat Soanlahden mutkikkaalle ja mäkiselle kylätielle.

Heinäkuun 2. päivänä Talvelalla oli tilaisuus keskustella Heinrichsin kassa. Hänellä oli tarjolla kaksi vaihtoehtoa. Niistä ensimmäinen ja Talvelalle itselleen ilmeisesti mieluisimman vahtoehdon mukaan VI Armeijakunta olisi hyökännyt suoraan itään kohti Petroskoita. Laimeammassa vaihtoehdossakin olisi Korpiselän- Tolvajärven tien suunta pitänyt uskoa VI Armeijakunnalle ja tavoitetta työntää pitemmälle kuin Soanlahti.

Vuorokauden miettimisajan jälkeen heinrichs antoi perään ja hyväksyi Talvelan maltillisemman vaihtoehdon. Myös tavoitetta laajennettiin sillä sellaiseksi määritetty Soanlahden seutu vaihtui nyt Soanlahden-Muuramon linjaksi. Muutamia tunteja myöhemmin eli 3.7. illalla Talvelan alayhtymien komentajat olivat jo esimiehensä puhuttelussa. Vajaa 5.Divisioona sai tehtäväkseen edetä kapealla alueella yli Korpiselän, jonka jälkeen Laguksen jääkäriprikaati heitettäisiin takaa-ajoon kohti Tolvajärveä. Reservinä olisi tässä suunnassa lisäksi yksi 5. Divisioonasta irrotettu jalkaväkirykmentti, jonka Talvela aikoi saada ”salamasotakelpoiseksi” hänelle alistettujen kuorma-autokomppanioiden avulla. Etelemässä Värtsilän suunnassa hyökkäsi 11. Divisioona Soanlahtea kohden. Lujasti varustettua Värtsilää ei pitäisi yrittää vallata rintamahyökkäyksellä, vaan puolustus olisi kukistettava kiertoliikkein. Talvela toivoi lisäksi, että heti alkuvaiheessa saataisiin aikaan motti. Koska olisi odotettavissa, ettei 11. Divisioona kykenisi etenemään kovin nopeasti Soanlahteen,voisivat Korpiselän – Muuannon kautta rientävät armeijakunnan päävoimat ennättää hyvinkin Soanlahden puolustajien selustaan.

Seuraavat päivät kuluivat kirjallisten käskyjen antamiseen, valmisteluiden ja odottelun merkeissä. Talvela puolestaan teki parhaansa saadakseen alaisensa omaksumaan taktisesta ajatuksena. Kun vihollinen kerran on saatu peräytymään, hän korosti, on käytvä mitä häikäilemättömimpään takaa-ajoon kaukana olevin tavoittein sivuistosta välittämättä. Samoin Talvela painotti välttämättömyyttä, että komentajien on pysyteltävä aina mahdollisimman edessä. Lisäksi oli vältettävä monimutkaisia ratkaisuja:” Vahva isku ien suunnassa raskaiden aseiden mitä tehokkaimmalla tulella.” Varsinaista rimahyökkäystä Talvela kehotti kuitenkin välttämään.

Ei mennyt kuitenkaan montakaan päivää, kun Talvela alkoi käydä kärsimättömäksi, Koska suomalaisten hyökkäyksen alkaminen riippui saksalaisten etenemisestä Suomenlahden toisella puolella, ylinjohto ei katsonut voivansa toistaiseksi antaa hyökkäyskäskyä. Vaikka Talvela ilmoitti jo heinäkuun 5. päivänä varsin kategorisessa muodossa Heinrichsille valtaavansa Korpiselän vielän samana päivänä, ei hän luonnollisestikaan voinut ryhtyä näin suurimittaisiin sotatoimiin ilman ylijohdon lupaa. Sen sijaan 11. Divisoonalle oli annettu saman päivänä lupa aloittaa ”parempien lähtökohtien luominen varsinaiselle hyökkäykselle”. Sen seurauksena eversti Heiskanen ehtikin ennen yleishyökkäyksen alkua hyökätä jo pääosilla divisioonaansa ja katkaista muutama kilometri rajan takana kulkevan tärkeän rajan suntaisena kulkevan tien.

Myös eversti Koskimiehen lohkolla paranneltiin hyökkäysedelltyksiä. Eversti Grunnin Jalkaväkirykmentti 22 tunketui heti rajan toisella puolella olevaan Kopriselän kirkonkylän aukeiden reunaan, mitä Talvela ei olisi kuitenkaan pitänyt välttämättömänä. Sen sijaan hänen mielestään olisi ollut tarpeellista, että pari kilometriä pohjoisempana ollut Jalkaväkirykmentti 23 olisi vallannut venäläisille merkityksellisen Ristikankaan tienhaaran. Sitä kautta kulki näes Korpiselän puolustajien mahdollinen vetäytymistie itään. Ristikankaan suuntaan ei kuitenkaan edetty, minkä vuoksi Talvela oli erittäin tyytymätön.

Näihin aikoihin alkoi jo näkyä, että armeijakunnan komentajan ja %. Divisioonana komentajan suhteet eivät olleet parhaat mahdolliset. Äkkinäinen ja kovasanainen Talvela ja perusteellinen Koskimies olivat luonteeltaan niin erilaiset, ettei hedelmällinen yhteistoiminta ottanut luontuakseen. Lisäksi Koskimiehen divisioona oli varsin vaikea johdettava. Vaikka yhtymä oli sijoitettu Suomen armeijan painopisteeseen, se oli silti niitä harvoja yhtymiä, jotka oli muodostettu yksinomaan reserviläisistä. Näistä Etelä-Hämeen miehistä oli hankala muodostaa Talvelan haluamia ”salamasotureita”, ja divisioonassa olikin runsaalaisesti kurinpito-ongelmia. Hämäläiseen tapaan alkukitkasta päästiin myöhemmin irti, mutta juuri hyökkäyksen sni päivinä vaikeudet olivar tuntuvia.

Hyökkäystä odoteltaessa Korpiselän suuntaan oli kasautunut vähitellen melkoinen voimaryhmä. Kun taaempana ollut saksalaisdivisioonakin lasketaan mukaan, hyökkääjän puolella oli 28 pataljoonaa. Ensimmäistä rynnäkköä oli tukemassa lisäksi yhdeksän kenttatykistöpatteristoa. Venäläisiä Korpiselässä oli yksi jalkaväkirykmentti, eversti Feodorovin 71.Divisioonaan kuulunut JR 52, siis toisin sanoen kolme pataljoonaa. Vaikka suomalaisilla ei pelkän maastnkaan vuoksi ollut mahdollista saada ensimmäiseen iskuunsa enempää kuin noin kaksinkertainen ylivoima, venäläisten puolustustehtävä oli ajan mittaan mahdoton. Tilannetta eivät pelastaneet edes rajan pinnassa sijainneet linnoituslaitteet, sillä puolustusasemilta puuttui syvyys.

Lähdeaienisto Suomi sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0