Helvetillinen helmikuu

Radiosta kuului vaimeaa kohinaa. Lähetys on Tukholman stadionilta. Idän suunnasta kantautui tykistön rumputulen jyrisevä vyöry. Se tuli Summan rintamalta vain kolmen peninkulman päästä Viipurista. Oli sunnuntai helmikuun 11. päivä. Radiosta kuuluva naisääni oli tummansävvyinen, värisevä. ”Oi maamma Suomi synnyinmaa, ei vettä rantaa rakkaampaa, kuin kotimaa tää pohjoinen, maa kallis isien...”

Ääni oli näyttelijä Ella Erosen. Hän lausui Maamme-laulun suomeksi ja ruotisiksi. Tukholman täpötydellä olympistadionilla oli alkamassa Ruotsin ja Suomen välinen jääpallo-ottelu. Jokainen yli 10 000 katsojasta oli ostanut pääsylipun, niin myös kuningas Kustaa V ja hänen vierellään istuva ulkoministeri Eljas Erko. Ottelun pääsulipputuotto menisi kokonaan Suomen taistelun tukemiseen. Lisäsksi jokaista ruotsalaista radiokuuntelijaa pydettiin antamaan rahalahjoitus samaan tarkoitukseen.

Kello 13.11. jyäshti Viipurissa Loikkasen suunnassa, sitten Vesitornin takana ja eteläsatamassa. Hetken tauon jälkeen Ella Erosen ääni kuului jälleen. ” täss´n sen veri virrannut hyväksi meidänkn...” Tukholmassa oli pakkasta viitisentoista astetta. Ella Eronen paleli ohuissa vaatteissaan ja piti mikrofonin varresta kiinni. ”Olin niin hätääntynyt kylmästä, että minulta jäykistyi kasvolihakset niin, että se en saanut mitään ääntäkään kuulumaan. Kun muistelen sitä runoa ja sitä tunnelmaa, niin kyllä siinä oli jokin semmoinen merkillinen kohtalalonomainen suuruuden tuntu minun mielessäni”.

Ella Erosen esityksen jälkeen alkoi otteluselostus. Suomalaiset pelasivat sinisissä paidoissa ja tummansinertävissä housuissa, päässä jokaisella oli valkoinen sotilaslippalakki. Useimmat olivat saaneet lomaa rintamalta ottelua varten. Suomi hävisi, mutta sillä ei ollut suurta merkitystä. Kyse oli jostain aivan muusta. Joukkueen ainoa viipurilainen Sakari Salo totesi Dagens Nyheter-lehdelle antamassaan haastattelussa, että ”kotikaupunkiani odottaa kamppailu elämästä ja kuolemasta”. Samaan aikaan Summan suunnalta kantautui Viipuriin edelleen tasainen tykkitulen jyly.

Kun otteluselostu päättyi, päättyi myös parin tunnin rauhallinen vaihe. Kello 14.25 näkyi viholliskoneita Kangasrannan suunnassa, kello 15.30 saattii kranaattitulta Hiekkaan, kello 15.32 kranaattitulta tuli lääninsairaalan luokse, kello 15.33. Neitystniemelle, kello 15.35 Pellervonkadun päähän, klo 15.38 Vanhaan kaupunkiin, kello 15.39 Brahenkadulle... Rumputulisunnuntain viimeiset kranaatit putosivat Peltokadulle, missä kolme ihmistä haavoittui.

Kivitalojen pommisuojat täyttyivät. Suurelta osin ne olivat vain parruilla tuettuja kellareita, joihin pommit tunkeutuivat helposti tiilistä holvaamalla rakennettujen välikattojen läpi. Tilat olivat ahtaat. Monituntisten hälytysten aikana niistä uhkasi loppua ilma. Pelko synnytt hysteerisiä kohtauksia. Kamferttia tarvittiin. Vanhemmat naiset liimautuivat kiinni suojan seiniin. Monet hakivat turvaa pitämällä kiinni vieressä istuvan kädestä. Tunnelmaa nostatettiin laulamalla. Laulu oli lähes aina Karjalaisten laulu: ” Suloisessa Suomessamme oisko maata armaampaa kuin on kaunis Karjalemme...”

Viipurin palokuntalaiset suojajoukot olivat yhä vaativampien haasteiden edessä. Yön toisensa jälkeen he nukkuivat sammutusyksikköjensä tukikohdissa autojensa lähellä täysissä pukimissa. ”Makuuhuone” oli kolkon palokuntarakennuksen hataran kylmä autokorjaamo. Lepoa ei suotu, unet katkeilivat. ”Ja jälleen alkoi ryskytys. Sotilaallisena pommituskohteena oli tällä kertaa hautausmaa – hautakivet kilvan luurankojen kanssa lentelemässä taivaan tuuliin”, kirjoitti palomestari evp. O. Toivonen Viipurin sammutusjoukkojen toimintaa käsittelevissä muistelmissaan.

Palokuntalaisten rankin päivä oli toistaiseksi ollut maaottelua edeltävä helmikuun kymmenes. Silloin vihollisen koneet olivat kylväneet Viipuriin enemmän palopommeja kuin koskaan aikaisemmin. Ensimmäinen tulipaloilmoitus tuli klo 14.55 Vekrotniemen sahata, toinen kello 14.58 Pontuksenkatu 18:sta, kolmas kello 15.04 Mustainveljesten- ja Vahtitorninkadun kulmasta. Kolmen tunnin aikana syttyi kaupungissa 25 tulipaloa. ”Näky joka kellaresta kaduille rientäviä viipurilaisia kohtaa, on valtavan järkyttävä – kaupunki on tulimerenä, joka tunti tunnilta vain levenee ja täyttää koko kaupungin valtavalla huminalla.”

Palomiehiä kohtasi letkujen jäätymisen lisäksi täysin ennalta arvaamaton ongelma. Öljykankaisista suojahousuista puuttui sepalus. Virtsata saattoi vain riisumalla turkin tai takin niin että sai laskettua housujen kannattimet olkapäiden yli. Vasta sitten oli mahdollisuus kääntää alas housujen etuläppä. Kovalla pakkasella riisuminen oli kuitenkin lähes mahdotonta, koska kastuneen takin päälle muodostui jäinen kuori. Lisäksi napit ja napinreiät olivat umpijäässä. Esimies saattoi vain ärähtää. Esimies saattoi vain ärähtää:”Johan nyt on piru, minunko teitä pitää pissattamaan tulla – aikuisia miehiä. Laskekaan housuihinne, on ainakin vähän aikaa lämmin olo.”

Miehet keksivät tehdä toinen toisilleen veitsellä halkeaman suojahousujen sepalukseen. Nyrkinkokoinen sen oli oltava, koska suojahousujen alla olivat vielä napilliset tai vetoketjulliset varsinaiset päällyshousut.

Lähdeaineisto Antero Raevuori Hyvästi Viipuri 978-952-492-809-0