keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Kuhmon taistelu


Kuhmo, itäisen Kainuun suuri tervapitäjä, oli ennen vuotta 1939 useimmille suomalaisille vain epämäärinen käsite, jonka taakse tiedettiin kätkeytyvän kappaleen rajaseudun erämaata. Talven 1939-1940 jälkeen Kuhmon nimen tunsi jokainen maassamme, ja kun pitäjällä on nykyään mainettaa matkailukuntaana, se johtuu paljolti niistä arvista, joita talvisota jätti Kuhmon maisemaan.
Rajan takana oleva Repolan kunnan nimi oli todennäköisesti vuoden 1939 suomalaiselle Kuhmoa tunnetumpi käsite, sillä Suomen itsenäistyessä oli maassamme ja myös tuossa itäkarjalaisessa pitäjässä haaveiltu sen ja Porajärven liittämisestä Suomeen. Asiasta ei ollut tullut mitään, mutta varsinkin oikeisto oli pitänyt huolen siitä, ettei Repolan nimi ollut päässyt unohtumaan.

Syksyllä 1939 suomalaiset eivät tietnneet kuitenkaan Repolasta juuri muuta kuin, että sen alkuperäinen väestö oli siirretty muualle jo muutamia vuosia aikaisemmin. Niinpä suomalaisilla ei ollut tietoa siitäkään, että vanhaan itäkarjalaiskylään oli keskitetty kenraali Gusevskin komentama 54 Divisioona, jonka hyokkäysvalmistelut alkoivat ollal lopuillaan marraskuun viimeisten päivien ollessa käsillä. Suhteiden kiristyttyä Suomenkin puolella oli tosin perustettu joukkoja, mutta Kuhmossa niitä oli vain Erillinen Pataljoona 14 eikä sekään ollut rajalla, koska vanha rajarauhansopimis ei sallinut joukkojen pitämistä naapurin läheisyydessä. Tämän everstiluutnantti Ilomäen komentaman pataljoonan tehtävä osoitti, että suomalaisilla loi täysin virheellinen kuva tilanteesta. Pataljoonan oli sodan puhjetessa määrä hyökätä Repolaan ja asettua puolustukseen siellä oleville edullisille järvikannaksille.

Repolasta länteen johtava tie yhtyy rajasta noin 40 kilometriä Suomen puolella Sivakassa Kuhmosta etellän Lieksaan johtavaan tiehen. Muutama kilometri lähempänä Rastissa on seuraava tienhaara, missä Nurmeksen tie liittyy Kuhmon tiehen. Nämä risteykset olivat todennäköisesti venäläisdivisioonien ensimmäisenä tavoitteena, kun se ylitti rajan 30.11.1939 aamulla. Seuraava tavoite lienee ollut rajasta noin 60 kilometrin päässä oleva Kuhmon kirkonkylä, mistä venäläisten oli jatkettava Kajaanin suuntaan.

Ensimmäisten laukausten kajahtaessa Laamasenvaaran talosta ja surmatessa suomalaisen rajavartijan ja äitinsä sylistä turvaa hakeneen pikkupoja hälyytettiin Kuhmon kirkonkylässä olleen Erillisen Pataljoona 14: pääosat. Tehtävän mukaan ne lähtivät heti kohti rajaa,missä reservinvänrikki Karhun joukkue yleistilannetta tunnetaatta yritti viivyttää kokonaista divisioonaa.

Ensimmäinen todella vakava taistelukosketus syntyi Saunajärvellä noin 20 kilometrin päässä rajalta. Suomalaisille oli tuolloin selvinnyt, että vastassa oli ainakin rykmentti, ja niinpä ErP 14 ryhmittyi Saunajärven edulliselle kannakselle puolustukseen. Taistelu alkoin joulukuun 2. pivänä ja päättyi komea vuorokautta myöhemmin suomaisten vetäytyessä länteen. Venäläisten kaikki hyökkäykset tient suunnassa oli tosin torjutt, muta yhden rykmentin kiertäessä puolustajan asemat pohjoisesta alivoimaisten suomalaisten oli pakko irtautua. Vetääntymispäätökseen vaikutti myös se, että venäläisten uskottiin hyökkäävän suurin voimin Kiekienkoskenkin tien suunnassa. Tämä tie on samansuuntainen kuin Saunajärven tie, mutta viitisentoista kilometriä pohjoisempana. Todellisuudessa sieltä ei kohdistunut kuitenkaan mainittavampaa sivustauhkaa, sillä venäläisiä oli vain yksi komppania.

Joulukuun 6. päivä oli venäläisille menestyksen päivä, sillä illalla he olivat rykmentteineen Rastin tienhaarassa. Suomalaisille tärkeä etelä- pohjoissuuntainen tie nyt poikki, ja kauaskantoiset tykit ampuivaat pahanenteisellä tavalla kranaatteja jo Kuhmon kirkonkylään saakka.

Pohjois-Suomen Ryhmän komentajan kenraalimajuri Tuompon ja myös Mikkelin Pääamajan kannalta Kuhmon suunta alkon näyttää eräältä kriittisimmistä alueistas siitä huolimatta, että tilanne oli synkkä muuallakin. Jo joulukuun 4. päivänä ylipäällikkö alisti vähäisistä reserveistään Tuompolle Oulussa perustettavana olleen Jalkaväkirykmentti 25:n, jota ryhdyttiin kutsumaan Prikaati Vuokoksi sen komentajan, everstiluutnantti Aksel Vuokon mukaan.

Suomalaisten vastatoimenpiteiden nopeus ansaitsi kaiken kiitoksen, sillä jo joulukuun 8. päivän aamulla olivat kaukaan Pohjanmaalta saapuneet joukot hyökkäämässä pakkasen paukkuessa Kainuun korvessa. Kaksi pataljoonaa hyökkäsi etelästä Nurmeksen suunnasta, kaksi pohjoisesta Kuhmon kirkonkylän suunnasta. Tarkoituksena oli murskata Rastin tienhaaran maastossa ollut vihollinen sekä suoralla rintamahyökkäyksellä että katkaisemalla vatustajan tulotie Saunajärven suunnasta.

Menestystä ei sotaan tottumattomille suomalaisille oltu kuitenkaan tällä kertaa suotu. Liian moni asia oli jäänyt keskentekoiseksi, jotta venäläiset olisi voitu lyödä. Tiedustelua ennätettin tuskin toteuttaaa, ja johtosuhteet oli viestintäyhteyksien puutteellisuuden vuoksi epätarkoituksenmukaset etelästä ja pohjoisesta hyökkäävien pataljoonien yhteisen johtoportaan oleessa kaukana Kajaanissa. Hyökkäysjoukkojen yhteenpelaaminen ei luonnistunut siten alkuunkaan. Kenttätykistöä ei ollut tukena putkeakaan eikä pakkasessa palelevien hyökkäysjoukkojen huolto onnistunut.

Tuloksettomattomaksi tämä häthätää toimeenpantu hyökkäys ei kuitenkaan jäänt. Venäläiset kärsivät kiusallisia tappioita toisen heidän rykmenteistään menettääessä muun muassa puolet kuormastostaan. Tärkeintä oli kuitenkin, etteivät neuvostojoukot voineet enää edetä niin vapaasti kuin sodan alkupäivinä. Vaikka venäläisillä olikin vielä ylivoima puolellaan, suomalaisetkin olivat jo niin vahvoja, että he muodistivat hyökkääjille todellisen vaaran.

Seuraavat päivät ja viikot osoittivat voimien olevan Kuhmon suunnassa jotakuinkin tasapainossa, eikä kumpikaan osapuoli kyennyt saavuttaan toisestaan yliotetta. Venäläiset luopuivat vimeistään joulukuun loppuun mennessä hyökkäyksellistä tavoitteistaan ja linnottautuivat tehokkaaseen tapaansa etenemistiensä varrelle. Suomalaiset olivat puolestaan puolustuksessa muutama kilometri Rastin tienhaaran pohjois- ja eteläpuolella. Tulevaisuuden kannalta kuitenkin merkittävää oli, että tarmokkaan kapteeni Uuno Johannes Kekkosen – Urho Kekkosen veljen – johdossa ollut noin pataljoonaa vastaava osasto kykeni työntämään venäläiset rajalla saakka Kiekinkosken tien suunnassa. Tien heikko suojaus oli venäläsiltäpaha virhe, sillä heidän divisioonansa pitkä pohjoissivusta jäi avoimeksi.

Pohjoisempana Suomussalmella käytyjen taistelujen päättyessä vuoden vaihteessa venäläisten tuhoon vapautuivat siellä toimineen eversti Siilavuon komentaman 9. Divisoonan pääosat muihin tehtäviin. Pitkään harkittuaan Päämaja myäntyi tammikuun 18. päivänä kenraali Tuompon esitykseen, että Siilasvuon joukkoja käytettäisiin Kuhmon venäläsidivisioonien lyömiseen. Suomussalmen ja Raatteen kaskoistaistelusta juuri selviytyneille 9. Divisioonan miehillle tämä merkitsi työtä vuorotta, eikä Siilasvuo itsekään tervehtinyt ilolla uutta tehtävää. Oli näet arvattavissa, että toista kuukautta paikallaan olleet venäläiset olivat ennättäneet tällä välin linnoittautua todella hyvin.

Kolmen vuorokauden kuluttua Siilasvuon joukot siirtyivtä kireässä pakkasessa lähes sata kilometriä etelänmäksi, ja esikunnassa ryhdyttiin valmistelemaan suunnitelmaa tehtävän suorittamiseksi. Siitä muodostui eräänlainen Raatten tien toisinto. Kiekinkosken tieltä hyökättäisiin etelään Saunajärven tielle ja venäläinen 54. Divisioona pilkottaisiin osiksi. Saarrostuksen täydentäisi etelästä Saunajärven tielle hyökkäävä Prikaatti Vuokko. Tiedusteluun, aurauksin ja muihin valmisteluihin ryhdyttin heti.

9. Divisionaan päähyökkäys alkoi tammikuun 29. päivänä. Helmikuun alkuun mennessä venäläiset olivat suomalaisten pihdeissä. 54. Divisioona oli noin 45 kilometriä pitkänä vyönä hyökkäystiensä varressa, ja sen yhteydet itään oli katkaistu Saunajärven itäpuolella. Suurimmat voimaryhmät venäläisillä oli Rastin tienhaarassa ja Saunajärven länsipuolella Luelahdessa, missä oli yksi jalkaväkirykmentin lisäksi muun muassa divisioonan komentaja. Mottinsa varmistamiseksi suomalaiset olivat sulkeneet tien itään Löytövaarassa, parisenkymmentäkilometriä Saunajärvestä itään. Noin kuukauden ajaksi suomalaiset työnsivät suojauksensa vieläkin idemmäksi Kuusijoen varteen Kilpelänkankaalle.

Pahin oli kuitenkin vasta edessä, sillä saarroksiin joutuneilla ei ollut mitään halua antautua. Tukenaan heillä oli lujat kenttävarustukset, puolustuksen kannalta varson edullinen voimasuhde ja ehdoton ilmaherruus, jonka turvin motteihin voitiin pudottaa muuan muassa elintarvikkeita. Suomalaisten erityisongelma oli heikko tykistö – raskas tykistö puuttui kokonaan – mikä teki hyökkäyksen kenttävarustuksia vastaan vaikeaksi.

Suuri ongelma oli kuitenkin siinä, ettei venäläisten 9. Armeija aikonut jättää 54. Divisioonaa pulaan. Tien suunnassa Kilpelänkankaalla venäläisten avustushyökkäykset alkoivat helmikuun puolenvälin jälkeen jatkuakseen kiihkeinä sodan loppuun saakka. Siellä onkin ainoa alue rajojemme sisäpuolella, missä toisen maailmansodan suurtaistelun jäljet ovat yhä selvästi erotettavissa. Suomalaisten salpa piti kuitenkin, joskin maaliskuun alussa oli vetäydyttävä takaisin Löytövaaraan. Tappiot kasvoivat silti huolestuttaviksi, sillä nämä torjuntataistelut ja mottien suojaamisyritykset maksoivat monena päivänä yli 300 miestä. Venäläisten raskain kenttämenetys oli eversti Dolinin komentaman hiihtoprikaatin tuho. Tämä prikaati koetettiin lähettää helmikuun 12. päivänä saarrettujen joukkojen avuksi pohjoisesta, mutta sen 1800 miehestä lienee vain sata säilynyt hengissä.

Kuhmon taistelu päättyi ratkaisemattomana, sillä rauhanteko maaliskuun 13. päivänä pelasti 54. Divisioonan sitä ilmeisesti odottamassa olleelta tuholta. Suomalaisten pääponnistukset olivat kohdistuneet Luelahden alueeseen Saunajärven luoteispäässä, ja sodan päättyessä tuosta pitkään komiosaisena taisteelleesta motista oli enää läntisin tukikohtakokonaisuus jäljellä. Operatiivisessa mielessä suomalaiset olivat kuitenkin voittajia. Venäläisten syviin tavoitteisin suunnattu hyökkäys oli muuttunut taisteluksi elämästä ja kuolemasta jo raja-alueella. Kuhmoon sitoutui suomalaisia voimia, mutta venäläiset eivät voineet kirjata tililleen mitään muutä hyötyä siellä suorittamistaan sotatoimista.



Lähdeaineisto Suomi sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Neuvostoliitto valmistautuu suurhyökkäykseen


Kliment Jefremovits Vorosilov (1881-1969)

Vuoden 1940 alkaessa puna-armeija ponnisteli Karjalan kannaksella joulukuun fiaskon korjaamiseksi. Vuosien vaihtuessa oli käynyt ilmi, että suomalaisten puolustusta ei kyettäisi murtamaan silloisin joukoin ja käytetyin menetelmin. Neuvostoliiton oli valmistauduttava suurhyökkäykseen. Koko tammikuu kuluikin sen valmistelussa.

Suomalaisten kannalta neuvostojoukot oli kaikkialla pysöytetty ja ne olivat kärsineet ankaria tappioita. Neuvostojohto oli joutunut toteamaan suomalaisten torjuntavoitot itärajalla Kollaalla joukkuojensa perääntymisen Tolvajärveltä Ägläjärven kautta Aittojoelle, tilanteen vakauttamisen Kuhmossa, katastrofin Suomussalmella ja uhkaavan tilanteen kääntymisen suomalaisten eduksi Sallan-Savukosken alueella sekä myöskin joukkojensa hitaan etenemisen Karjalan kannaksella. Maailma ei enää uskonut vain suomalaisten maamiinojen ja sään hidastavan puna-armeijan voitokasta marssia Helsinkiin. Neuvostojohdon oli tarkistettava aikaisempi Suomen nopeaan valloittamiseen tähdännyt strateginen hyökkäyssuunnitelmansa. Edellä mainittujen tapahtumien valossa on ilmeistä, että Neuvostoliiton johto oli sanaut virheellisiä tietoja sekä tilanteesta Suomessa että omien joukkojensa kunnosta ja taistelukyvystä. Suomalaisille valmisteluaika so vähäisen hengähdystauon.

Edellä mainittujen takaiskujen vuosi Stalin uusi johtosuhteet sekä vaihtoi komentajia. Suomen rintaman komentajaksi määrättiin sotaministeri marsalkka Kliment Vorosilov. Karjalan kannakselle muodostettiin uusi sotatoimiyhtymä – Luoteinen Rintama – jonka komentajaksi nimitettiin Kievin sotilaspiirin päällikkä, armeijakomentaja Semojon Timoshenko, ehkä kyvykkäin neuvostoliittolainen upseeri, mikä osoitti Suomen kohtalon nyt olevan ratkaisuvaiheissaan.

Puna-armeijassa ryhdyttiin suuriin uudistuksiin saatujen kokemusten perusteella. Uudistukset koskivat niin taktiikkaa, kalustoa kuin joukkojen organisaatioitakin. Uusia joukkoja keskitettiin Suomea vastaan – lähinnä Karjalan kannakselle – niin paljon kuin kujeltuskapasiteetti ja tla vain suinkin sallivat. Joukot koulutettiin toimimaan talvisissa oloissa. Salasotataktiikan jäljittely-yrityksistä luovuttiin, ja toiminta jalkaväen ja panssarivaunujen kesken sopeutettiin paikallisiin olosuhteisiin soveltuvaksi. Suomalaisten kanta- ja kentttälinnoitetut tukikohdat ja pesäkkeet pyrittiin tuhoamaan etulinjaan sijoitettujen jopa raskaiden kenttätykken suora-ammuntatulella. Tykistön tulen keskittämistä harjoiteltiin ja joukkojen aseistusta ja varustusta parannettiin.

Neuvostoliitto keskitti tammikuun kuluessa Karjalan kannakselle noin 26 jalkaväkidivisioonaa sekä runsaasti ylijohdon tykistö- ja hyökkäsyvaunumuodostelia, yhteensä lähes 600 000 miestä. Laatokan pohjoispuolelle se keskitti non 13 talvisiin olosuhteisiin tottunutta divisioonaa ja muita ylijohdon joukkoja yli 250 000 miestä. Sen sijaan pohjoisempana oli tultava toimeen entisillä joukoilla – noin 150 000 miehellä – sillä korkeimman sotaneuvoston päätöksen ratkaisu oli saatava aikaan esni sijassa Karjalan kannaksella, mistä oli lyhin matka Suomen ydinalueelle. Neuvostoliiton ilmavoimat ja tykistö saivat runsaasti lisää kalustoa. Panssarivaunujen määrä kohosi noin 3000:een. Suurhyökkäyksen alkaessa helmikuussa puna-armeijan vahvuus Suomen rintamalla lienee kohonnut 1 000 000 mieheen.

Sallan suunnalla aloitettiin vilkas sissitoiminta neuvostojoukkojen selustassa. Tammikuun puolivälissä suomalaiset hyökkäsivät etelästä Märkäjärvelle (nykyiseen Sallan kirkonkylään), jolloin neuvostojoukot irtaantuivat Joutsijärveltä. Rintama kitetyi sodan loppuun asti Märkäjärven tasalle suomalaisten kykenemättä saamaan ratkaisua aikaan.

Vuosien vaihtuessa alakanut Raatteen taistelu päättyi neuvostoliittolaisen 44 D:n tuhoon. Kolmisen viikkoa kestäneissä kovissa taisteluissa eversti Hjalmar Siilasvuon johtamat suomalaiset joukot olivat lyöneet kaksi toisistaan hieman erillään toiminutta divisioonaa niiden voimatta auttaa toisiaan. Suomussalmen – Raatteen kaksoisoperaatiolla poistettiin uhkä, että neuvostojoukot olisivat päässeet katkaisemaan Suomen sen kapeimmalta kohdalta.

Kuhmon suunnalla neuvostojoukot näyttivät olleen aikeissa jatkaa etenemistään. Raatteen taistelun jälkeen kenraalimajuri Viljo Tuoomppo keskitti eversti Siilasvuon joukot Kuhmoon, mistä aloitettiin tammikuun lopullla vastahyökkäys. Se johti 54. D.n saartamiseen helmikuun alussa. Joukkojen vähyyden, mutta ennenkaikkea tykistötulen puuttumisen vuoksi ratkaisua ei täälläkään kyetty saamaan aikaan, vaan joukot sitoutuivat kuluttaviin mottitaisteluihin.

Kollaan suunnalla aloittamaansa yleishökkäykseen liittyen puna-armeija ryhtyi hyökkäämään myös Ilomantsin ja Aittojoen alueella. Ilomantsin suunnalla suomalaiset uloittivat sissitoimintansa syvälle neuvostoliittolaisten selustaan. Se sitoi niiden voimia huoltoyhteyksien suojaamiseen ja lamautti niiden hyökkäyshalua. Aittojoella käytiin kiivaita taisteluja Viitavaarasta. Kollaallakin tilanne kyettiin hallitsemaaan.

Laatokan koillispuolella neuvostojoukot sitä vastoin joutuivat ahtaamalle. IV Armeijakunnan vastahyökkäys johti neuvostojoukkojen motittamiseen. Kitilän alueellaa siten, että niille jäi vain yksi henkireikä Laatokan kautta, jota sitäkin suomalaiset kykenivät tulellaan hallitsemaan. Lemetin-Uomaan tielle saarrettiin neuvostodivisioona, jota ei kuitenkaan heti saatu tuhotuksi, sillä motittajilta puuttui tkykistön tulta. Toisaalta pehmeä ja syvä lumi vaikeutti lman suksi olleiden neuvostosotilaiden toimintaa. Suomaisten katkaistua huoltoyhteydet neuvostoliittolaiset ryhtyivät huoltamaan motteja ilmoitse, mitä ei kyetty kokonaan estäämään ilmatorjunta-aseiden puuttuessa.

Joulukuun lopulla neuvostoliittolaiset aloittivat Viipurin tulittamisen kausakantoisella rautatiepatterilla. Vaikka ammunta likin sattumanvaraista ja tähystämätöntä, se vaikeutti siviiliväestön jokapäiväistä elämää. Yksikkö sai ”aavepatterin”nimen, sillä sitä ei saatu vaiennetuksi edes yöllisillä ilmapommituksilla. Sen sijaan Pyhäjärvelle suoritettu pienehko maahanlasku tuhottiin täydellisesti.
Tammikuun kuluessa neuvostoilmavoimat tehostivat toimintaansa. Talvisodan alkupuolella neuvostolentäjät olivat lentäneet päivittäin vain valoisana aikana. Nyt he lensivät suomalaisten tapaan myös pimeällä ja pommittivat siviilikohteita häiriten pahoin toimintoja rintamalla ja sen takana.

Joulukuun aikana syntyneiden tappioiden peittämiseksi suomalaistenkin oli täydennettävä väsyneitä ja kuluneita joukkojaan. Alun perin täydennykseen varatut kaksi täydennysdivisioonaa oli keskitettävä rintamalle. Divisioonista 21. D keskitettin aluksi reserviksi Itä- Kannakselle III AK:n taakse ja 25 D Laatokan-Karjalaan IV AK:n taakse. Näillä toimenpiteillä oli tarkoitus saada jokaiselle rintamasuunnalle käyttövalmis yllijohdon reserviyhtymä. Divisioonat eivät olleet asiestukseltaan, varustukseltaan ja koulutukseltaa varinaisten kenttäarmeijan divisoonien tasolla, esimerkiksi 21 D oli ilman tykistöä.

Joulukuun lopulla 1939 aloitettiin puolustuksen vahvistaminen Kannaksella. Armeijakunnat saivat käskyn linnoittaa niin ktsutun väliaseman tasalle Samolanlahti (Viipurin eteläpuolella)- Näykkijärvi- Muolaanjärvi- Åyräpäänjärvi- Vuoksi. Taka-asemaksi määritettiin ylimalkainen tasa Viipuri-Kuparsaari-Vuoksenranta- Laatokan Käkisalmen eteläpuolella.

Poliittisella rintamalla Kuusisen hallitus jäi huomaamattomasti syrjään. Niinpä Kuusisen laajassa elämänkerrassa ei mainitakaan hänen kerran olleen synnyinmaansa pääministerinä. Tammikuun lopussa Neuvostoliitto ilmoitti, että sillä ei periaatteessa ole mitään sitä vastaan, että se neuvottelut Rytin-Tanneri hallituksen kanssa aloitetaan. Ylipäällikkö sotamarsalkka Mannerheim kehotti maan hallitusta pyrkimään rauhaan, kun armeija vielä oli lyömätön.

Tammikuun kuluessa alkoi myös levitä tietoja, joiden mukaan länsivallat suunnittelivat Suomen sotilaallista auttamista. Ylipäälllikön mielestä Ranskan ja Englannin tarjomia apujoukkoja ei voitaisi ottaa vastaan, sillä ne eivät esitetyn aikataulun puitteissa ehtisi kuitenkaan ajoissa perille. Lisäksi oli ilmeistä, että länsivaltoja kiinnosti enemmn jalansijan saaminen Pohjolassa kuin Suomen auttaminen.

Tammikuun kuluessa neuvostojoukot valmistautuivat suurhyökkäykseen sodan ratkaisemiseksi. Suomalaiset puolestaaan valmistautuivat torjumaan sen samalla pyrkien poliittisella tasolla pääsemaan kosketukseen neuvostohallituksen kanssa. Tämä onnistuikin, kun oli olemassa se mahdollisuus, että länsivallat sekaantuisivat sotaan. Tämä ei kuulunut neuvostohallituksen kaavailuihin, varsinkaan joutuminen sotaan Saksan rintamalla.


Lähdeaineisto Suomi sodassa talvi-ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Sissitoimintaa Lapissa

Runsasluminen talvi tarjosi suomalaisille suksimiehille nopean liikkumisen edun. Vastustajalla ei useinkaan ollut näitä liikkumisvälineitä tai se hallitsi huonosti niiden käytön.

Sissi- ja kaukopartiotoiminnan valmistelut talvisodan syttyessä olivat vielä kesken. Tosin Rajavartiolaitoksessa oli koulutettu rauhan vuosina partiomiehiä sodan varalle, mutta silti sissitoiminta oli improvisoitava talvisodan jo alettua. Lapissa sissi- ja kaukopartiotoiminnan järjestelyistä ja johtamisesta talvisodassa vastasivat Lapin Ryhmän komentaja, kenraalimajuri K.M. Walleniuksen alaiset rintamajoukot Petsamon ja Sallan suunnilla sekä Päämajan tiedustelutoimiston alaisen Rovaniemen alatoimiston päällikkö, majuri Harri Paarma.

Rajavartioistoissa aloitettiin jo 1920-luvulla sissikoulutus. Seuraavalla vuosikymmenellä sitä tehostettiin erityisesti Lapin Rajavartioistossa. Sissikoulutusta annettiin paitsi rajavartiostojen kantahenkilökunnalle myös varusmiehille. Koulutus käsitti, sissitaitojen opetuksen ohella, sotilaspartiohiihtoa, ampumakoulutusta ja venäjänkielen opiskelua. Talvella 1939 järjestettiin Sallan alueella laaja sissiharjoitus. Sitä johti kapteeni V.Karanko, jota Sotakorkeakoulussa oli laatinut diplomityön sissitoiminnasta. Osaston päällikkönä oli luutnantti M. Avela ja hänen kouluttajanaan kapteeni A. Pennanen. Tässä harjoituksessa kokeiltiin porojen käyttöä sissiosaston kuljetustehtävissä ja majoituksen järjestelyä vaikessa talviolosuhteissa. Harjoitus päättyi erään varastoalueen tuhoamiseen. Näitä taitoja tarvittiin vuoden kuluttua samalla alueella vihollisen hyökättyä rajan yli.

Juuri ennen talvisotaan valmistui puolustusvoimien ensimmäinen sissitoimintaa käsittelevä opas. Siinä todettiin sissien toiminnan kohdistuvan vihollisen johtamisjärjestelmään, viestiyhteyksiin ja huoltoon. Oppaassa korostettiin kaiken toiminnan yhteydessä suoritettavan tiedustelun merkitystä. Sissitoiminnan tuli olla sopusoinnussa ominen rintamajoukkojen toiminnan kanssa. Tämän oppaan periaatteita pyrittiin noudattamaan talvisodassa Petsamon ja Sallan rintamasuunnilla.

Tieustelutietojen välittämistä vasten valmistettiin majuri R. Lautkarin johdolla ”Kyynel”-radio, jolla voitiin viesittään yli 500 kilometrin etäisyydelle. Kapteeni R.Hallamaa – sittemmin talvi- ja jatkosodan maineikas radiotiedustelupäällikkö – taas kehitteli salakirjoitusmenetelmiä. Siten sissi- ja kaukopartiotoiminnan valmisteluissa ja menetelmien kehittelyssä oli ennen talvisotaa päästy jo sellaiselle tasolle, että toiminta ”kovat piipussa” voitiin aloittaa.

Talvisodan alussa Neuvostoliitto keskitti Sallan suuntaan 122. ja 86. Divisioonan. Näiden tavoitteena oli Rovaniemen valtaaminen. Joulukuun puolivälissä venäläiset joukot etenivät Kemijärveä kohti ja katkaisivat Sodankylään johtavan tien Pelkosenniemellä. Lapin ryhmän tarmokkain sotatoimin venäläiset pysäytettiin Joutsijärvellä ja ajettiin hajallelyötynä Pelkosenniemeltä Saijaan.

Lapin Ryhmän komentajan, kenraalimajuri K.M. Alleniuksen, käskyllä Pelkosenniemen ja Joutsijärven taistelujen aikana aloitettiin sissitoiminta Sallan rintamalla. Walleniuksella oli sissiluontoisesta toiminnasta omia kokemuksia vapaussodan ajoilta, jolloin hän jääkärinä oli ollut Pohjois-Suomessa etappi- ja sabotaasitehtävissä. Jo joulukuusssa 1939 ryhmän ja joukkueen vahvuiset sissiosastot etenivät aina 40 kilometrin päähän neuvostojoukkojen selustaan. Luutnantti K.Kojosen komppania siirrettiin joulun jälkeen Märkäjärven eteläpuolelle Hautajärvelle, mistä se aloitti huoltoliikenteen häirinnän Kursun ja Aaatsingin välisellä tieosuudella. Vastaavasti Saijassa kapteeni H. Suorannan osasto toimi Aatsingin ja Sallan välisellä tiellä.

Jo sissien ensimmäisten iskujen jälkeen 122. Divisioonan johdinlinjat katkaistiin paristakymmenestä kohdasta, 70 autoa tuhottiin ja aiheutettin yli sadan miehen tappiot. Siksi neuvostojoukkojen oli pakko suojata selustayhteytensä ja sidottava joukkoja sissien takaa-ajoon. Tammikuun puolivälissä – sissitoiminnasta saatujen hyvien kokemusten takia – siirrettiin myös Erillinen patajoona 17 Hautajärvelle, missä sille alistettiin luutnantti Kojosen komppania. Pataljoonan tuli häiritä vihollisen liikennettä 122. Divisioonan selustassa ja tilaisuuden tullen tuhota Märkäjärven huoltokeskus.

Tammikuun puolivälissä suomalaisten sissitoiminta, ankara talvi ja näistä johtuneet huoltovaikeudet aiheuttivat 122. Divisoonan vetäytymisen Joutsijärveltä yli 30 kilometriä itään, Märkäjärvelle, minne rintama pysähtyi sodan loppuun saakka. Erillinen Pataljoona 17 aloitti neuvostojoukkojen häirinnän Märkäjärven alueella, mutta sen toiminta jäi aluksi varsin vaatimattomaksi paleltumien ja marssirasitusten takia. Myöhemminkän ei aktiivinen toiminta neuvostojoukkoja vastaan enää ollut menetyksellistä, koska venäläiset suojasivat huoltoteiden sivustat hyvin. Pataljoonan tiedustelutoiminta jatkui vielä ruotsalaisten vapaaehtoisten otettua rintamavastuun Sallan suunnalla.

Tammikuun lopulla Osasto Suorannan sissit tekivät tuloksettoman retken Saijan alueelta Sallan lentokentälle. Kojosen komppania hyökkäsi menestyksellisesti Kuusivaarassa sijainnutta huoltokeskusta vastaan aiheuttaen puolustajalle melkoiset tappiot. Kojosen sissit sitoivatkin Sallan ja valtakunnan rajan välille kaksi venäläistä pataljoonaa selustan suojaamistehtäviin.

Sallan suunnalla sissipäälliköistä mainittakoon Pekka Niemi, Olli Remes ja Olavi Alakulppi, jotka kansainvälisillä kilpaladuilla olivat niittäneet mainetta talvisodan edellä. Kaksi viime mainittua sai jatkosodassa Mannerheim-ristin henkilökohtaisesta urheudesta kaukopartioiden johtajina.

Talvisodan alussa Neuvostoliitto suuntasi Petsamoon 52. Divisioonan, joka jatkoi hyökkäystä kohti Ivaloa. Osasto Pennanen, komentajana kapteeni A. Pennanen vetäytyi joulukuun 18. päivään mennessä Nautsiin, minne rintama pysähtyi sodan loppuun saakka.
Joulukuun jälkeen Osasto Pennanen aloitti sissitoiminnan, jolle oli luotu edellytykset heti taistelujen alettua sitne, että ruokaa, ampumtarvikkeita ja räjähdysaineita oli kätketty kuuteen eri kohteeseen vihollisen selustaan jäävälle alueella. Yhteensä 19 sissiosastoa, joiden vahvuus oli yhteensä 20 miestä, osallistui vihollisen häirintään ja tiedustelutehtävin Salmijärven ja Yläluostarin välisellä alueella. Partioiden toiminta-aika oli keskimäärin kaksi viikkoa. Sissiuhan takia myös 52. Divisioona joutui sitomaan joukkojaan selustan suojaamiseen. Yhtymän oli pakko suojata huoltokolonnansa saattueilla. Lisäksi neuvostojoukkojen oli rakennettava noin seitsemän kilometrin välein bunkkereita huoltoteiden varsille vartio-osastoja varten.

Muutama petsamolainen perhe oli siirtynyt talvisodan alettua Paatsjoen yli Norjan puolelle. Kun rintama pysähtyi Nautsin, ehdotti majuri Harri Paarma, että Pennanen myöntäisi lomana jollekin perheellisille, jotta nämä voisivat käydä Norjassa perheidensä luona. Samalla miehillä oli tilaisuus käydä tähystelemässä neuvostojoukkojen puuhia rajan yli ja tuoda arvokkaita tietoja vihollisen tooimista Nautsin ja Petsamon väliseltä tieltä.

Osasto Pennasen sissijohtajista mainittakoon vänrikki A. Jokela, joka Kolosjoen nikkelikaivoksen vapaaehtoisista työmiehistä muodostetulla sissiosastolla aiheutti kauhua neuvostojoukkojen keskuudessa. Jokela sissien luodeista kaatui muun muassa vihollisen 14. Armeijan panssarijoukkojen komentaja Salmijärven lähellä. Jokelan sissit tekivät myös kaksi yllätyshyökkäsytä Petsamon lentokentälle.

Talvisodan aikana suomalaisten sissitoiminta oli tehokkainta Lapissa. Pääasiassa sieltä saatujen kokemusten perusteella ryhdyttiin niin sanotun välirauhan aikana kehittämään sissien ja kaukopartimiesten koulutusta ja toimintamenetelmiä siten, että jatkosodan alussa voitiin siirtyä tällä alalla aivan uuteen vaiheeseen.


Lähdeaineisto Suomi sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Taistelut Sallan suunnalla


Puna-armeijan 122.Divisioona ylitti rajan Sallan Hanhivaarassa 30.11. aamulla. Suomalaisten rajavartioiden viivyttämänä se eteni Alakurttiin. Täältä Jalkaväkirykmentti 596 aloitti hyökkäyksensä 2. päivänä joulukuuta . Majuri V. Roinisen komentama Erillinen Pataljoona 17 (ErP17) sai ensimmäisen kosketuksen viholliseen Kelsinkäisen tasalla. Pataljoona oli 4.12. mennessä vetäytynyt jo Kuolajärven länsipuolelle ja ryhmittynyt sinne. Sallan suuntaa vahvennettiin lähettämällä sinne Erillinen Pataljoona 25 (ErP 25) joka yhdessä ErP 17:n kanssa muodosti nyt Osasto Roinisen. Osaston torjunta Kuolajärven asemissa epäonnistui.

Illalla 7.12. viivyttäjät irtautuivat Kimaselästä. Sallan kirkonkylä sytytettiin palamaan 8.12. illalla ja seuraavana aamuna vihollinen oli jälleen asemien edessä. Jalkaväen hyökkäys pystyttiin torjumaan, mutta panssarivaunut murtautuivat läpi, ja illan suussa suomalaisten oli pakko irtautua korkonkylästä.

Jo seuraavana päivänä 122. Divisioona jatkoi hyökkäystään Joutsijärven suuntaan. Vastarinnasta huolimatta se tavoitti jo seuraavana päivänä Märkäjärven. Osasto Roiniselle alistettiin 12.12. vajaa Erillinen Pataljoona 26 (ErP 26) ja annettiin tehtävä pitää Kursu ainakin kahden vuorokauden ajan, jotta Lapin Ryhmälle alistetut lisävoimat saadaan rintamalle. 13.12. vihollisen hyökkäys jatkui, ja Kursu menetettiin. Kursun länsipuolella, Varpuojalla taistelut alkoivat 14.12. ja ne kestivät kaksi päivää, kunness suomalaiset vedettiin Joutsijärven länsipuolelle. Kahdessa ja puolessa viikossa 122. Divisioona oli edennyt runsaat sata kilometriä ja vaikutti edelleen taistelukelpoiselta. Se oli myös osoittautunut maastokelpoiseksi. Suomalaiset olivat jo lopen väsyneitä tai taiteluun tottumattomia, mutta joukkojen määrää ajatellen Joutsijärvellä näytti olevan edellytykset asemien pitämiseksi.

Sallasta Savukoskelle johtava tie oli jäänyt avoimeksi, kun suomalaiset luopuivaat Sallan kirkonkylästä. Lapin Ryhmän esikunta lähetti tänne sadan mihen osaston, joka oli koottu ilmavalvonnan asemilta, vartioilta ja suojelukunnista. Osaston lisäksi täällä oli joukkueen vahvuinen Tiedusteluosasto 9 (TO 9 ).

Jo 11.12. osasto joutui vetäytymään Saijalta, kun Jalkaväkirykmentti 273 aloitti hyökkäyksensä. Seuraavan yönä siirrettiin Kursusta yksi komppania ( 1K/ErP26) Savukoskelle. 14.12. keskipäivällä JR 273 ylitti Kemijoen Savukosken itäpuolella. Samana päivänä oli Pelkosenniemelle lähetetty yksi Kenttätäydennysprikaatin pataljoona ( VIII/KT-Pr), jolle oli annettu tehtäväksi pitää Savukoski. Pataljoona kohtasi etenemääs olleen vihollisen, joka lyötiin hajalle. JR 273 saapui 16.12. Kitisen rannalle ja alkoi välittömästi valmistella joen ylittämistä. Sallan suunnasta viivyttäneet joukot ja VIII/KT-Pr ryhtyivät torjuntaan Kitisen länsipuolelle.

Lapin Ryhmän komentaja kenraalimajuri Wallenius päätti lyödä Pelkosenniemelle edenneen vihollisen käyttöönsä saamallaan Jalkaväkirykmentti 40:llä ( JR 40) , jonka komentajana tooimi majuri A. Perksalo. Tarkoituksena oli sitoa yhdellä pataljoonalla Pelkosenniemeltä johtavan tien suunnassa Kitisen lossin länsipuolella ja tähän liittyen suunnata kaksi pataljoonaa hyökkäykseen riittävän kaukaa pohjoisesta kiertäen.

Aamulla 17.12. aloitti JR 275 hyökkäyksensä Kitisen lossin luona VIII/KT-Pr:n asemia vastaan. Vastahyökkäyksin saatiin tilanne hallituksi, kunnes alueelle saapunut JR 40:n toinen pataljoona vapautti VIII/KT-Pr:n rintamasta. Päivän kestäneissä kiivaissa taiteluissa JR 275 sai sillanpään Kitisen länsipuolella. Päivän aikana koko JR 40 oli saapunut Pelkosenniemelle, ja Lapin Ryhmä aloitti välittömästi hyökkäyksen. Ryhmittyminen pimeässä ja vesisateessa oli kuitenkin vaikeaa, ja vasta 18.12 aamuyöstä lähtivät I/JR 40 ja II/JR 40 kiertämään neuvostojoukkojen sivustaan.

Yön aikana oli JR 273 laajentanut sillänpäätään ja tuonut toisen pataljoonan yli Kitisenjoen. Vihollisen pataljoona oli lähtenyt liikkeelle samaan aikaan kun suomalaiset, ja III/JR 40 törmäsi suunnistusvirheen takia siihen ja sitoutui taisteluun. I/JR 40 jatkoi saarrostustaan pohjoisen kautta. Tien suunnassa alkoi neuvostojoukkojen raju hyökkäys. Suomalaisten puolustus oli vähällä murtua, mutta aamulla saarrotuksensa keskeyttämään joutunut II/JR 40 pysäytti vihollisen. Illan pimettyä riehuivat taistelut kiivaina kirkonkylän omistuksesta. Muutamia vihollispanssareita pääsi läpi ja ne saivat aikaan pakokauhua kuormastossa ja kylän eteläpuolella olevassa VIII/KT-Pr:ssä. Taistelu näytti ratkenneen vihollisen voitoksi.

JR 275:n selustaan edenneen I pataljoonan hyökkäys alkoi nyt vaikuttaa. Pimeässä käydyssä taistelussa se tuhosi vihollisrykmentin huollon ja patteriston tuliasemat. Selustaan suunatuneen hyökkäyksen ja käynnissä olleen II/JR 40 vastahyökkäyksen vaikutuksesta neuvostojoukot jättivt Pelkosenniemen ja pakenivat sekasorron vallassa Savukosken suuntaan. Taistelu oli nyt ratkennut suomalaisten voitoksi.

Väsyneiden ja hajalle menneiden joukkojen kokoaminen ja huolto kesti vuorokauden ja kosketus viholliseen katkesi. Vasta 19.12. illalla päästiin takaa-ajoon. Eteneminen sujui lähes kosketuksetta. Illalla 21.12. suomalaiset saapuivat Savukoskelle, ja JR 40 oli tavoitteessaan, ja siirto Joutsijärvelle alkoi. VIII/KT-Pr sai käskyn edetä Saijalle, jonka se saavutti 23.12. iltapäivällä. Uhka Kemijärven ja Sodankylän suuntiin oli saatu poistetuksi.

122. Divisioonan hyökkäys jatkui omien joukkojemme vetäydyttyä Joutsijärvelle. Vihollinen aloitti tulivalmistelun 17.12. ja näin alkoivat neljä vuorokautta kestäneet kiivaat torjuntataistelut. Vihollisen voimakkaat hyökkäykset kilpistyivät puolustajan vastaiskuihin ja vastahyökkäyksiin. JR 40 saapui Joutsijärvelle 26.12. ja aloite oli siirtymässä suomalaisille.

Tammikun 3.-6. päivänä taisteltiin Joutsijärvellä olevan vihollisen selustassa, mutta Osasto Roinisen hyökkäykset tyrehtyivät vihollisen vastarintaan. Tammikuun 11. päivänä todettiin vihollisen tyhjentävän eräitä taloja selustassaan, ja pari päivää myöhemmin havaittiin Joutsijärven itäpuolella olevat vihollisen asemat tyhjiksi. Lpain Ryhmän komentaja antoi puolustuksessa olleille joukoille hyökkäyskäskyn. Kahden vuorokauden etenemisen jälkeen Osasto Roininen kohtasi Paikanvaarassa vihollisen ja löi sen. 18.1. Osasto Roininen yritti hyökätä Märkäjärvelle, mutta marssista väsyneet ja pakkastappioista kärsineet pataljoonat eivät pystyneet murtamaan vihollisen puolustusta. JR 40 ryhmittyi seuraavana aamuna puolustukseen saavutetulle tasalle. Taistelutoiminta rajoittui tämän jälkeen iskuosastojen ja partioiden hyökkkäyksiin sekä niiden torjuntaan, tiedusteluun ja tykistötuleen.

Saijalle joulukuussa edenneestä joukosta perustettiin Osasto Suoranta, joka ryhmittyi 23.12. saamansa käskyn mukaan puolustukseen Joutsijärvellä tammikuun alkupäivinä tapahtuneeseen hyökkäykseen liittyen piti Osasto Suorannan hyökätä Sallaan johtavalle tielle, mutta hyökkäys jäi tuloksettomaksi. Tammikuun lopulla neuvostoliittolaisen 88. Divisioonan siirto Sallan alueelle oli päättynyt, ja toiminta myös Saijan suunnalla vilkastui. Tammikuun viimeisenä päivänä venäläiset aloittivat hyökkäyksen kahden rykmentin voimin, mutta Osasto Suoranta sai torjutuksi hyökkäyksen. Helmikuun ajan toiminta Saijan suunnalla oli passiivista. Sodan viimeisinä viikkoina vihollisen aktivisuus voimistui, ja suurisuuntaisin yritys tapahtui sodan viimeisenä päivänä, jolloin yksi neuvostoliittolainen pataljoona pyrki kiertämään suomalaisten selustaan. Rauhan tullessa pataljoona oli saatrrettuna.

Svenska Drivilligkåren (SFK) liitettiin 20.2. kenttäarmeijaan, ja se otti rintamavastuun JR 40:ltä Märkäjärvellä 28.2. mennessä. Vapaaehtoisten värväystoiminta oli käynnistynyt Ruotsissa jo sodan puhjettua, ja 13.3. mennessä osaston kirjoissa oli yli 12000 miestä, joista Suomessa yli 8000. Joukoissa oli myös yli 700 norjalaista. Vapaaehtoisjoukko suoritti ensimmäisen taistelutehtävänsä jo 12.1., kun siihen kuuluvat lento-osasto hyökkäsi vihollisen joukkoja vastaan Märkäjärvellä. Vapaahetoisjoukon maasotatoimet olivat lähinnä asemasotaa. Sen lisäksi suoritettiin partiointia tietojen saamiseksi. Ruotsalaisten kokonaistappiot olivvat 33 kaatunutta ja 40-50 haavoittunutta. Osasto vapautti viisi kokenutta suomalaispataljoonaa Karjalan kannakselle. Osatoon kuuluneiden lentokoneiden merkitys oli erittäin suuri, koska suomalaisilla ei ollut lainkaan ilmavoimia Pohjois-Suomessa. Käydyissä taisteluissa voisiin ruotsalaisten taistelukunta ja -tahto todeta erinomaiseksi. He olisivat olleet kelvollisempia vaativampiinkin tehtäviin.


Lähdeaineisto Suomi sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Mottisota vastaan massataktiikka

Suomalainen kenttätyksitö joutui kamppailemaan puutteiden kanssa

Sana motti on eräs niistä harvoista suomalaisista sanoista, jotka ovat kansainvälisesti tunnettuja. Tämä vastustajan saarrettua joukkoa tarkoittava käsite syntyi talvisodassa, ja sanan nopea leviäminen osoitti, millaista seikkaa pidettiin tuon ajan suomalaiselle sotataidolle luonteenomaisena. Venäläiselle sotataidolle tyypilliseksi katsottu piirre oli sen sijaan tuttu jo edellisen maailmansodan päiviltä, jolloin puhuttiin venäläisestä höyryjunasta. Ennakkokäsityksena omaksuttu mielikuvat kömpelöstä mutta sitäkin massiivisemmasta jyrästä osoittautui ainankin talvisotamme kokemusten perusteella oikeaksi.

Jos teoria olisi ollut samaa kuin käytäntö, asia ei olisi ollut näin.1930-luvulla levinneet ajatukset häikäilemättömästä liikuntasodasta voimaikkaine painopisteineen ja syvine , sivuistoita piittaamattomine iskuineen omaksuttiin yleisesti ensimmäisenä Neuvostoliitossa, ja jo 1930-luvun alussa luotiin siellä maailman ensimmäiset salasotaan tarkoitetut panssaroidut armeijakunnat. Kun vertaa toisen maailmansodan alussa voimassa ollutta Saksan armeijan kenttäohjesääntöä vuodelta 1933 ja puna-armeijan vastaavaa ohjesääntöä vuodelta 1936, edellinen vaikuttaa mirä konservatiivisimmalta jälkimmäisen rinnalla, joka huokui rivakka eteenpäinmenon henkeä. Myös ulkomailla kiinnitettiin huomiota venäläisten mullistavalta vaikuttaneeseen sotataitoon. Kiovan sotaharjoituksissa syksyllä 1935 puna-armeija yllätti tarkkailijat suorittamalla suurisuuntaisia maahanlaskuja ja tekemällä syviä murtoja. Vuotta myöhemmin pidettyjä samantapaisia sotarharjoituksia seurattiin hämmästellen, ja eräs ranskalainen kenraali raportoi havainnoistaan:”Me näimmen harkisevan rohkean ja liikuntakykyisen jalkaväen, joka pystyy suorittamaan pitkiä ja nopeita marsseja, hyökkäämään juoksuaskelin vaikeassakin maastossa ja kaivamaan lyhyessä ajassa taisteluhautoja. Me näimme venäläisten panssarivaunujen selviytyvän esteistä tavalla, joka osoitti niiden materiaalista laatua ja niiden moottoreiden keveyttä.”

Talvella 1939–1940 ei venäläisten pelätystä salamasota-armeijasta ollut kuitenkaan tietoakaan. Olivatko 1930-luvun ohjesäännöt ja harjoitukset olleet pelkkää progandaa ja Potemkinin kulisseja vai löytyikä hämmästyttäville eroille todellisuuden ja teorian välilla jokin syvällisempi selitys?

Sen lisäksi, että kauniit periaatteet tapaavat yleensäkin toteutua sellaisinaan varsin harvoin, puna-armeijan epätyydyttävälle sotataidolle talvisodassa on löydetty yksitysikohtaisempiin selitys. Neuvostoliiton asevoimat kärsivät näet Stalinin puhdistuksissa vuosina 1937-1938 todennäköisesti yli 35 000 upseerin tappiot. Suurin osa armeijakuntien, divisioonien ja prikaatien komenajista ”likvidoitiin”. Mikään muu armeija ei ole menettänyt edes sodissa niin suurta määrää kokeneita komentajia kuin puna-armeija näinä kahtena vuotena. Pääosa surmansa saaneista oli lisäksi Neuvostoliiton asevoimen itsenäisimmin ajattelevaa upseeristoa. Avoimiksi jääneet virat oli luonnollisesti täytettävä, mutta tilalle tulleiden ammattitaidon korvasi usein pelkka poliittinen luotettavuus tai jopa oppurtunismi. Vielä syksllä 1940 oi silloisista 229 jalkaväkirykmentin komentajista vain 25 käynyt jonkn sotakoulun, eikä kukaan ollut suorittanut sotakorkeakoulukurssia. Olisi ollut merkillist, jos tällaisissa olosuhteissa toimimaan joutunut puna-armeija olisi voinut toteuttaa elävää sotataitoa.

Kun maailma oli muutamaa kuukautta aikaisemmin seurannut henkeään pidätellen saksalaisten panssarikiilojen häikäilemätöntä toimintaa Puolassa, se sai venäläisten taholta tottua kokonaan toisenlaisesn taistelunkuvaan talvisotamme ensi vuorokausista lähtien. Ylivoimasta ja monista tarjoutuneista tilanteista huolimatta venäläiset etenivät varovasti, panssarivaunut kulkivat hitaasti jalkaväen mukana, toiminta keskeytyi yleensä pimeän ajaksi eikä minkäänlaisesta takaa-ajosta voinut olla puhettakaan.

Neuvostojoukkojen hyökkäys suomalaisten pääasemaa vastaan oli mielikuvituksetonta ja verisiä tappioita aiheuttanutta lapimurron yrittämistä, jossa samantapaiset kaavamaiset rynnäköt seurasivat toisiaan. Jalkaäven ja panssarijoukkojen yhteistoiminta oli kehnoa, ja tykistö kävi paljolti omaa sotaansa tuhlaamalla suuria määriä kranaatteja metsäreunojen sokkoammuntaan. Eräs myöhemmin Yhdysvaltoihin siirtynyt talvisodan sotaveteraani kuvasi käytettyjä menetelmi seuraavin sanoin: ”Puna-armeijan taktiikka oli tässä sodassa pääasiassa vihollisen murskaamista jalkaväkimassojen alle. Periaatteena oli: Eivät he kuitenkaan voi tappaa meitä kaikkia.”

Kun yritykset murtaa Kannaksen pääasema joulukuussa 1939 olivat epäonnistuneet, venäläiset hakivat tälläkin kertaa ratkaisua pikemminkin mies- ja materiaalimassojen keskittämisestä kuinn sotataidon kehittämisestä. Jälkimmäistä oli luonnollisesti vaikea muokata kuukaudessa uuteen muotoon. Sen sijaan venäläiset kykenivät tuossa ajassa täyttämään Kannaksen eteläosan joukoilla ja loputtomilla ase- ja ampumatarvikemäärillä, joilla suomalaiset asemat pian rummutettiin maan tasalle. Kuitenkin esimerkiksi aselajien yhteistoiminta oli selvästi parantunut, ja panssarivaunuosastot toimivat aikaisempaa häikäilemättömämmin.

Vaikka venäläisten hyökkäykset muuttuivat kaikkialla rintamahyökkäyksiksi, olisi väärin väittää, etteivät he olisi pyrkineet saarrotukseen ja käyttämään maaastoa hyväkseen. Koukkausyritys Tolvajärvellä, eteneminen Juntusrannan kautta Suomussalmelle, Kuhmon taistelun yksityiskohdat ja tunkeutuminen sodan alkuvaiheessa suomalaisten ryhmitykseen Lipolan suunnan metsäalueiden halki Kannaksella osoittivat, ettei venäläisten sotataito poikennut tässä suhteessa tavanomaisista periaatteista. Joukkojen kyky käyttää maastoa hyväkseen oli kuitenkin pieni, ja niinpä hyökkääjä juuttui esimerkiksi Laatokan pohjoispuolella säännöllissti pitkiksi kolonniksi teiden suuntiin.

Etenkin puollustustilanteissa kävi ilmi venäläisen sotilaan sananparrenomainen sitkeus ja vähääntyytyväisyys. Joukot linnottautuivat routaiseenkin maahan hämmästyttävän nopeasti, ja niiden lannistaminen oli erittäin vaikeaa, joss niillä oli ollut vähänkin aikaa saatta puolustusjärjestelynsä kuntoon. Passiivinen johto ei osannut kuitenkaan läheskään aina käyttää hyväkseen alaistensa ponnisteluiden tuloksia, jotka siten valuivat usein hukkaan.

Suomalaisen sotataidon kehittäjät olivat rakentaneet toimenpiteensä pitkälti maamme maaston ja sään erityispiirteiden hyväksikäytölle, joskin periaatteet muuten noudattivat aikakauden yleis-, lähinnä länsieurooppalaisia näkemyksiä. Sivullisista ehkä naivilta tuntunut luottamus omiin mahdollisuuksiin antoi taistelutahdolle perustan, jonka talviodan kokemukset osoittivatt kestäviksi.

Suomalaisten kiistattomat menestykset talven 1939-1940 taisteluissa eivät saa estää meitä näkemästä niitä puutteita, joita menetelmissämme oli. Suurimmat hankaluudet aiheutuivat sotamateriaalin niukkuudesta. Kenttätykistömme sai olla tyytyväinen, jos se pystyi vanhentuneella kalustollaan ampumaan joitakin satoja tai vain kymmeniä kranaatteja kaikkein lupaavimpiin kohteisiin. Ilmatorjuntaa ei maassamme sodan puhjetessa käytännöllisesti katsoen ollut. Panssaritorjuntatykkejä valtakunnassa oli 102 kappaletta, kun taas vastapuolella oli panssarivaunuja kuin koko muulla maailmalla yhteensä. Joukkojen johtaminen oli mitä hankalinta, kun ei ollut riittävästi viestintävälineitä, ja olemassa olleetkin toimivat huonosti. Jopa sellaisistakin suomalaisen sotilaan perusvälineistä kuin suksista oli puuttetta, esimerkiksi Kannaksen Armeijan taistelujoukoilla oli 35 000 paria suksia, mutta puute oli silti 51 000 paria.

Materiaalitilanteen heikkous ja joukkojen pieni määrä heijatuivat sotataitoon monella tavoin. Aselajien yhteistoiminta tuotti vaikeuksia, koska viestiyhteydet olivat puutteelliset. Vastoin ensimmäisen maailmansodan kokemuksia puolustus oli monesti vain yhden taistelulinjan varassa, koska syvyyteen ei riittänyt miehiä eikö aseita. Vihollisen saarrettuja joukkoja, motteja, ei pystytty yleensä nujertamaan nopeasti oman tulivoima heikkouden vuoksi.

Suurin puute varsinaisen joukkojen johtamisen alalla oli tottumattomuus käsitellä yhtäaikaisesti suuria joukkoja. Tämä näkyi esimerkiksi Laatokan Karjalan mottitaistelujen syntyvaiheessa ja erityisesti se tuli esiin joulun alla 1939 Kannaksella tehdyssä hyökkäyksessä. Ei yksinkertaisesti osattu arvioida oikein toimintaan tarvittavia aikamääriä ja järjestää esimerkiksi yhtäaikaisesti lukuisten pataljoonien huoltoa siten, että se olisi toiminut kitkattomasti. Syy asiantilaan oli selvä: Määrärahojen puute oli estänyt rauhan aikana suurten joukkojen sotaharjoitusten pidon lähes tyystin.

Yleiskuva suomalaisest sotataidosta oli kuitenkin erittäin myönteinen. Kenraali Nenosen kehittämät tykistön käyttömenetelmät olivat todennäköisesti parhaat maailmassa. Ilmapuolustuksemme oli niin heikko kuin se olikin, ei antanut vastustajalle mahdollisuutta sellaiseen ilmatilan hallintaan kuin esimerkiksi Skasan Luftwaffe saavutti noiden vuosien sotaretkillään. Eniten huomiota kiinnittivät kuitenkin jalkaväkemme ja sen johtajien saavutukset.

Sotataidon klassisten sääntöjen mukaan suomalaiset pyrkivät joko yksi- tai kaksipuoliseen saarrostukseen. Välineistön puutteellisuuksista huolimatta joukoilla oli tähän taistelutapaan tavittava maastoliikkuvuus ja ne osasivat myös käyttää maastoa hyväkseen. Komentajat ylintä johtoa myöten uskalsivat ottaa oloissamme välttämättömän riskin ja muodostaa selvät painopisteet usein arveluttavan heikoiksi jääneiden sivusuuntien kustannuksella. Takaa-ajotilanteissa joukoista otettiin monesti kaikki voimat irti vastustajan lannistamiseksi seurausten muuttuessa sitten venäläsille tuhoisiksi.

Teoriassa hyvätkin menetelmät olivat olisiva olleet arvottomia ilman suomalaisten taistelutahtoa. Pääaseman samat kuluneet joukot jaksoivat taistella ilman vaihtoa kuukaudesta toiseen. Koillis-Laatokan yksinäisten saarien puolustajat kävivät muiden unohtamina epätoivoista kamppailuaan ylivoimaa vastaan läpi suurimman osan talve ja 9. Divisioonan miehet siirtyivät ilman levähdystaukoja taisteluun vihollisen tunkiessa aina uusista paikoista rajan ylitse. Suomalaisen kansanluonteen joskus heikkouksina koetut piirteet näyttäytyvät nyt parhaassa valossa. Itsepäisyys oli peräänantamattomuutta, purnaamisen halu purkautui toimintarmona ja omapäisyys heijastui oma-aloitteisena itsenäisyytenä.

Kun talvisota oli ohitse, suomalaisilla ei ollut oleellista muutettavaa sotataidossaan. Tärkein parannus koska sodankäyntivälineen kehittämistä, toisin sanoen materiaalisen tason kohontemista. Venäläisten sen sijaan oli käytävä käsiksi aina sotationsa juurin saakka, ihmeellisen paljoon he saivatkin aikaan seuraavaan sotaan mennessä.


Lähdeaineisto Suomi sodassa Talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Paine Kannaksella kasvaa

Kaatuneita vihollissotilaita haudataan motin kukistuttua

Neuvostoliiton kiihkeät hökkäysvalmistelut 7.2.1940 Kannaksella jatkuivat, eräs korsu sai täysosuman isosta kranaatista. Pohjois-Suomen Ryhmän esikunta Kajaanissa sai yllättäen ilmapommituksen niskaansa.
Neuvostohyökkäykset Summan lohkolla jatkuivat. Päivän aikana lyötiin takaisin kaksi hyökkäystä suomalaisen tykistön tehokkaalla avustuksella. Tykistö- ja ilmapommitukset olivat jatkuva riesa ja tuhosivat sekä majoitus- että tulikorsuja. Erääseen 9:n korsuun osui suurikaliiperinen kranaatti. Surmansa sai 18 miestä, 11 haavoittui.
Puna-armeijan taktiikkana oli hivuttaa jalkaväkeä lähemmäs suomalaisten asemia panssarivaunujen tukemana. Teräksisten suojakilpien takana etenevä jalkaväki pysyti vaunujen suojatessa kaivautumaan maahan lähemmäs suomalaisten asemia suojakilpiensä takana.

Päivä oli muutoin hiljainen pommitusten suheen, mutta Neuvostoliiton ilmavoimat tekivät 33 pommikoneen voimalla yllätyshyökkäyksen Kajaanissa sijainnutta Pohjois-Suomen Ryhmän esikuntaa vastaan. Pommituksessa kuoli 4 ihmistä, ja kaupunki kärsi mittavat tuhot. Muun muassa sairaala vaurioitui pahoin.
Syntyneen sekasorron keskelle vihollinen pudotti desantteja laskuvarjoin. Heillä oli suomalaiset sotilaspuvut, mutta useita partioita saatiin kiinni. Desanttien torjunnasta huolehtivat kotijoukot ja sotilaspoliisit.

Sekä Suomessa että Neuvostoliitossa jaettiin rangaistuksia sota-ajan sääntöjen rikkomisesta. Helsingin raastuvanoikeus tuomitsi 12 henkilöä sakkoihin näiden rikottua valaistukseen liittyviä määräyksiä. Kotien ja autojen valojen käyttöä oli rajooitettu pommituksten vaikeuttamiseksi.
Lenimgradskaja Pravda puolestaan kertoi, että kaupungissa oli teloitettu elintarvikkeita hamstranneita ja keinottelemaan pyrkineitä. Tuomioiden perusteet olivat vallankumouksellisuus ja toimiminen Suomen asiamiehenä.

Puna-armeija aloitti suuren hyökkäksen 8.2.1940 Taipaleessa. Summassa suomalaisten saaliina oli iso kasa panssarikilpiä. Neuvostoliitto tiedusteli Suomelta, minkä saaren se olisi valmis luovuttamaan.
Summassa ja Lähteellä hyökkäykset jatkuivat edellispäivän kaltaisina. Summassa viholliset saatiin ajettua takaisin keskiyöhän mennessä, ja heiltä saatiin saaliiksi lähes 150 panssarilevyä. Lähteen lohkolla Suomi menetti Sormeksi kutsutun tukikohdan, mutta se saatiin vallattua takaisin.

Jo paljon taistleua nähneessä Taipaleessa alkoi talvisodan loppuun asti kestänyt taisteluvaihe. Siellä hyökkäsi kaksi vihollisdivisioonaa. Hyökkäyksen päävoima kohdistui Terenttilään, jossa hyökkäsi Neuvostoliiton 49 D ja Kirvesmäkeen, jossa hyökkäsi 150 D. Se joutui aluksi kiivaan tyksitökeskityksen ja ilmapommitusten kohteeksi. Samaan aikaan hävittäjät tulittivat suomalaisten etulinjaa.

Vihollisen jalkaväki murtautui suomalaisten asemiin Terenttilän suon etukärjessä, jossa menetettiin kaksi tukikohtaa. Murtokohta oli noin puoli kilometriä leveä ja 100 metriä syvä. Tukikohta yritettiin vallata takaisin yötä myöten, mutta tässä ei onnistuttu. Suomalaiset menettivät 32 miestä kaatuneina. Kirvesmäessä neuvostovyöry saatiin torjuttua.

Kitilän suurmotista saatiin lohkaistua palanen, kun Er.P. 8 katkaisi Lemetin tienhaarassa olleiden neuvostojoukkojen yhteydet muihin puna-armeijan osastoihin. Kapteeni Kivilahden johtama I/JR37 hyökkäsi mottia vastaan. Se laukesi lähes vuorokauden kestäneiden taisteluiden jälkeen.

Neuvostoliitto halusi tietää, minkä Suomenlahden saaren Suomi olisi valmis luovuttamaan. Samaan aikaan Suomen johto, Ryti ja Tanner etunenässä neuvotteli liittoutuneiden avuntarjouksesta. Sitä päätettiin käyttää Neuvostoliiton ja Ruotsin painostamiseen. Ruotsin kannallta länsiliittoutuneiden väliintulo olisi ollut hankala, sillä se olisi joutunut välikäteen suhteessa Saksaan ja kenties valitsemaan puolensa sodassa.

Luoteisen rintaman neuvostojoukot saivat hyökkäyskäskyn 9.2.1940, jonka mukaan niiden tuli murtaa suomalaisten puolustus ja edetä Viipurin-Antrean tasalle. Laatokan Karjalassa syntyi rykmenttimotti.
Neuvostoliiton johto oli päättänyt murtaa suomalaisten puolustuksen kannaksella. Puna-armeijan Luoteisen Rintaman joukkoihin kuulunut 7. Armeija sai käskyn murtaa puolustus ja edetä Viipuriin. Karhulan ja Muolaanjärven välillä olivat armeijoiden pääjoukot: yhdeksän divisioonaa, viisi hyökkäsyvaunuprikaatia, konekivääriprikaati ja kymmenen kenttätykistörykmenttiä.

13. Armeijan oli puolestaan murrettava suomalaisten aseman Muolaanjärven ja Taipaleenjoen suun välillä ja edettävä Antrean-Käkisalmen tasalle. Sen päävoimat, viisi divisioonaa, hyökkäysvaunuprikaati ja kuusi kenttätykistörykmenttiä oli keskitetty Muolaanjärven ja Vuoksen välille. Käskya ei Taipaleessa alettu toteuttaa heti, ja perjantai 9. helmikuuta sujui siellä edellistä päivää rauhallisemmin. Summassa venäläiset jatkoivat hyökkäystään edellisten päivien tapaan. He saivat vallattua Karhu-nimisen tukikohdan Marjapellonmäeltä. Sitä yritettiin saman vuorokauden aikana valata takaisin, mutta tässä ei onnistuttu.

Laatokan Karjalassa, jossa vihollisia oli motitettuina tuhatpäin, syntyi päivän aikana uusi motti. Siitä tuli kuitenkin lyhytaikainen. Taas oli asialla Er.P 8, joka tällä kertaa katkaisi Neuvostoliiton JR208 yhteydet omiinsa Vorojenkiven lounaispuolella. Nimityksensä motti sai, koska sinne jäi kokonainen jalkavälirykmentti. Rykmenttimontissa oli lisäksi muitakin joukkoja, muun muassa panssarivaunuja ja toisen venäläisen rykmentin esikunta. Se oli noin 1,5 kilometriä pitkä mutta kapea, mistä syystä sitä kutsuttiin myös umpisuoleksi.

Rykmenttimottia yritettiin vallata heti samana iltana, mutta yritykset kuivuivat panssarivaunujen torjutantuleen. Tästä alkoivat useita päiviä kestäneet veriset taistelut motin valtaamiseksi. Suomalaiset hyökkäsivät päivittäin, mutta motissa olijat puolustautuivat hanakasti. Hyökkäykset jouduttiin keskeyttämään 15.2 omien tappioiden vuoksi.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7

Talvisotakronikka ISBN 951-20-3446-8

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Lemetti murtui

Länsi-Lemettiä taisteluiden jälkeen. Sotasaalis oli runsas ja tappiot suuret.

Läntisen Lemetin motti kukistettiin yön taistelussa, ja saalis oli suuri. Kannaksella oli 4.2.1940 hiljaisempi päivä, mikä tuli puolustajille tarpeeseen. Pommitus jatkui entisellään.
Laatokan Karjalassa suomalaiset saivat murrettua Läntisen Lemetin motin puolutustksn jatkuvilla iskuosastojen hyökkäyksillä. Se oli jo aiemmin saatu jaettu kahtia, ja tammikuun 3. ja 4. päivien välisenä yönä vastarinta murtui lopullisesti. Motista karkasi noin 100 miehen suuruinen osasto, joka pyrki kohti itäisen Lemetin mottia, mutta se pysäytettiin matkalla ja hajosi pieniin osiin.
Läntisestä Lemetistä saatu sotasaalis oli runsas, 32 panssarivaunusta suuri osa oli käyttökuntoisia. Niiden lisäksi talteen otettuun materiaaliin kuului muun muassa kuusi tykkiä, 40 autoa, kenttäleipomo ja divisioonan soittokunnan instrumentit.

Pommit putoilivat lentokoneista ja kranaatit tykeistä suomalaisten asemiin. Neuvostoliiton jalkaväki sen sijaan tyytyi vain pienehöön yritykseen Summan kylän itälaidalla. Asemiaan puolustavat Suomen sotilaat olivat jo uuvuksissa, sillä osa joutu nukkumaankin taivasalla kovassa pakkasessa. Niukkoja reservejä ei myöskään ehditty liikutella tarpeeksi nopeasti niitä tarvitseviin kohtiin rintamalla, joten etulinjassa lepo li keskitysten ja hyökkäysten lomassa olematonta.

Jokainen venäläisten saama sisäänmurto oli lyötävä takaisin, koska ratkeama pääpuolustuslinjassa olisi saattanut aiheuttaa katastrofin. Puna-armeija oli kokemusten mukaan myös nopea ja hyvä kaivautumaan saavutettuihin asemiin.
Tuhotusta panssarivaunusta löydettyjen dokumenttien mukaan Neuvostoliitolla oli Summan ja Lähteen lohkoilla käytettävissään neljä divisioonaa, joista kolme oli etulinjassa ja neljäs valmiina hyökkäämään, kun sisäänmurto olisi saavutettu. Taipaleessa päivä oli poikkeuksellisen hiljainen. Yösateen määrä oli vain noin 50 kranaattia.

Neuvostoliiton tiedusteluhyökkäykset Kannaksella alkoivat 5.2.1940 päivän tauon jälkeen. Mysö Kuhmossa taisteltiin. Liittoutuneet päättivät lähettää Suomen tueksi joukkoja, ja Tanner tapasi Kollontain.
Summan kylän maastossa, aiemmin valtaamansa korsun luona, neuvostojoukot hyökkäsivät JR 7:n puolustamia asemia vastaan. Vihollisen laskettiin keskittämeen lohkolle 100-150 panssarivaunua. Suomalaiset saivat hyökkäyksen kuitenkin pysäytettyä tykistön ja kranaatinheittimien sulkutulella ja tuhosivat 22 panssarivaunua panssaritorjuntatykein.

Panssareita pyrittiin torjumaan myös miinoittein, joita pioneerit olivat muutaman vuorokauden aikana kaivaneet etumaastoon satoja. Suomalaisen rykmentin kokemat tappiot alkoivat helmikuun alun päiviltä olla suuret. Puna-armeijan yritykset torjuttiin myös Hatjalähdenjärvellä ja Marjapellonmäessä.

Kuhmon suunnalla suomalaiset pyrkivät varmistamaan Löytövaaran puolustuksen. Pataljoona Mankonen pyrki hyökkäystä varten kootun iskuosaston voimin sitomaan asemiensa edessä olleet neuvostojoukot. Neuvostoliitto oli lähettänyt mottiin jääneen 54. D.n avuksi joukkoja, muun muassa Dolinin hiihtoprikaatin. Sen kärkenä edennyt pataljoona oli jo ylittänyt rajan. Ollessaan kiertämässä suomalaisten selustaan se törmäsi Osasto Kekkoseen, joka karkotti venäläiset takaisin rajan taakse. Oli kuitenkin selvää, että Neuvostoliiton joukot pyrkivät aktiivisesti auttamaan pulaan jääneitä.

Pariisissa koolla ollut länsiliittoutuneiden sotaneuvosto hyävksyi 5.2. joukkojen lähettämisen Suomen avuksi. Suunnitelmissa oli maihinnousu Narvikiin, josta käsin vallattaisiin myös Ruotsin malmikentät. Britannia oli valmist varaamaan hankkeeseen 10 000 miestä ja Ranska 35 000. Suomeen puolestaaan lähetettäisiin kaksi prikaatia maaliskuun puolessavälissä.
Kaksi prikaatia, siis joitakin tuhansia miehiä olisi ollut Suomen auttamiseksi liian vähän. Liittoutuneiden mielenkiinnon todellinen kohde olivat Ruotsin malmikentät, jotka olivat Saksan sotakoneistolle olennaisia. Vaikka konkreettinen sotilasapu Suomelle olisi ollut ohutta, liittotuneiden suunnitelmista oli maallemme apua, koska nyt Neuvostoliiton oli otettava huomioon mahdollisuus, että se joutuisi konfliktiin Britannian ja Ranskan kanssa ja etsittävä talvisodalle myös diplomaattista ratkaisua.

Venäläiset ryhtyivät kuljettamaan Suojärven rajakyliin jääneitä karjalaisia siirtoleireille Neuvosto-Karjalaan. Evakuoimatta jäänyt siviiliväestö on asunut kodeissaan sodan alusta lähtien lähes entiseen tapaan, mutta nyt miehittäjät ilmoittivat, että väki siirretään rintaman siirtymisen takia kaemmaksi sisämaahan. Mukaan kehotetaan ottammaan lämpimiä vaatteita ja muutaman päivän muona.
Kahdelle leirille siirretään 1500 ihmistä, joista suurin osa on kotoisin Suojärveltä ja pieni osa Salmin rajakylästä.
Vanhukset, naiset ja lapset kuljetetaan kuorma-autoilla lähes 200 kilometriä Interposolkan ja Kaimaojan metsätyökeskuksiin. Kylmän matkan aikana kuolee muutama lapsi. Olot muodostuvat kehnoiksi, Ihmiset joutuvat asumaan huonokuntoisissa ja kylmissä metsätyömiesten parakeissa. Heikon ravinnon takia leirillä kuolett yli 50 lasta ja vanhusta.

Suomen ulkoministeri Väinö Tanner tapasi Neuvostoliiton Tukhollan asiainhoitajana Alexandra Kollontain hoteli Grandissa Hella Wuolijoen huoneessa. Tannerilla oli matkalleen pääministeri Rydin siunaus, mutta hallitus tai eduskunnan ulkoasiainvaliokunta ei tiennyt matkasta mitään. Tannerilla ei ollut lupaa hyväksyä sisällöllisä muutoksia Suomen Neuvostoliitolle aeimmein toimittamaan rauhanehdotukseen.
Kollontai kertoi, että Hangon luovuttaminen olisi kynnyskysymys rauhalle. Tähän Suomi ei kuitenkaan halunnut taipua, ja Tanner tarjosi Hangon sijasta jonkin Suomenlahden saarista. Kollontai lupasi tiedustella hallitukseltaan kantaa asiaan.

Neuvostoliitto yritti läpimurtoa 6.2.1940 Marjapellonmäessä ja Summassa. Myös Laatokan Karjalassa taisteltiin, ja vihollinen kärsikin päivän aikana tuntuvia tappioita. Neuvostoliitto hyökkäsi suomalaisten asemia vastaan Kannaksella Marjapellonmäessä ja Summassa. Marjapellonmäessä heitä oli vastassa Suomen 4. D. Siellä viholliset tunkeutuivat päivän aikana kaksi kertaa asemiin, mutta joutuivat molemmilla kerroilla perääntymään. Osa omiin asemiin päässeistä panssarivaunuista saatiin tuhottua. Pakenevat venäläiset kärsivät suuret tappiot tykki- ja konekivääritulessa.

Summassa vihollinen oli tuonut kokonaisen suorasuuntaustykkipatterin valtaamansa korsun maastoon. Sitä ei saatu vaiennettua lähinnä tykistön ammuspulan vuoksi. Päivän aikana tapahtunut venäläsihyökkäys sen sijaan saatiin torjutuksi, ja Neuvostolitto menetti 11 panssarivaunua. Helmikuun alusta lukien 3. Divisioonan kaistalla oli tuhottu jo 42 hyökkäysvaunua.

Laatokan Karjalassa suomalaiset havaitsivat Neuvostoliiton kiihtyvää hiihtopartiotoimintaa. Mustajärven maastoissa oli nähty useita partioita. Suunta oli suomalaisilla tammikuun loppuun vain partioin suoritetun varmistuksen varassa, neuvostojoukot pyrkivät ilmeisesti itäisen Lemetin motin suuntaan.
JP 4 oli vapautunut läntiseltä Lemetiltä motin kukistuttua ja tuli nyt häätämään hiihtelijät takaisin sinne, mistä mistä olivat tulleetkin. Kävi niin, että neuvostojoukot jäivät kahden suomalaisjoukon väliin, muttapääsivät livahtamaan 6.3 vastaisena yönä näiden pihdeistä. Huono-onniset venäläiset törmäsivät kuitenkin JP 4:n huoltojoukkojen hevosmiehiin ja kärsivät lopulta päivän taisteluissa noin 300 miehen tappiot.

Tanner sai 6.2.1940 Kollontailta vastauksen edellisenä päivän esittämäänsä ehdotukseen rauhanneuvottelujen pohjaksi. Neuvostoliiton mielestä Tannerin ehdotus ei tarjonnut riittävää pohjaa rauhanneuvotteluiden etenemiselle. Tanner lähti kotimatkalle.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7, Talvisota Kronikka ISBN 951-20-3446-8


lauantai 12. heinäkuuta 2014

Massiivinen tykistökeskitys ja maavoimien hyökkäys

Sortavala pommitusten kohteena

Neuvostoliiton hyökkäys Karjalan Kannaksella käynnistyi 1.2.1940. Joulukuisen tappion jälkeen suurvallalla ei ollut varaa epäonnistua. Taivas täyttyi pommikoneista, ja panssarivaunujen moottoreiden ärjyntä huumasi kuulon.
Tammikuun kestänyt asemsotavaihe päättyi. Sen aikana Neuvostoliitto oli keskittänyt runsaasti lisäjoukkoja Kannakselle, jossa kaikkiaan hyökkäsi nyt noin 600 000 miestä. Neuvostoliiton päähyökkäyssuunta oli edelleen Summassa, kohti Viipuria.

Helmikun ensimmäisen päivän hyökkäys kohdistui Suomen 3. Divisioonaa vastaan Summan kylän ja Lähteen lohkoilla. Sitä edelsi voimakas tykistövalmistelu. Tiedustelukuvaajat olivatkin paikantaneet venäläisten keskittäneen Kuolemanjärven ja Muolaanjärven välille noin sata tykkipatteria. Ne olivat yleensä nelitykkisiä, ja osa tykeistä oli 152 millimetrin haupitseja, joiden kantama oli yli 16 kilometriä ja tulinopeus kuusi laukausta minuutissa. Teoreettisesti sadalla neljän tallaisen tykin patterilla olisi voinut ampua 2400 laukausta minuutissa, mikä tekee 144 000 kranaattia tunnissa.
Tykkituli kohdistui ensin pääpuolustusasemaan ja siirtyi hieman myöhemmin jauhamaa myös taka-asemia. Muun muassa Summan kylä hävisi olemattomiin.

Puna-armeija aloitti hyökkäyksensa puolen päivän jälkeen. Neuvostoliitto hyökkäsi panssarit edellä, mutta toisin kuin aiemmin, jalkaväki seurasi niitä. Taktiikkaa oli kehitetty, ja panssarivaunut pysyivät panssaritykken kantomatkan ulkopuolella. Lähitorjuntamiesten toiminnan kasapanoksineen esti puolestaan jalkaväki. Osaan panssareista oli kiinnitetty miinanlaukaisimet ja osa veti perässään panssarirekiä, joissa oli jalkaväkeä ja konekivääreitä. Os jalkaväestä eteni panssarikilpien takana.

Summan lohkolla neuvostojoukot tekivät aluksi sisäänmurron ja valtasivat JR 7:n alueella sijainneen majoituskorsun, mutta ne työnnettiin takaisin iltaan mennessä. JR 7:n komentaja eversti Heiskanen ilmoitti kello 22.55. divisioonan esikuntaan koko etulinjan olevan jälleen omien hallussa.

Lähteen lohkolla hyökkäsy kohdistui Sormen tukikohtaan, joka Miljoonakorsun edessä. Täällä puna-armeijalaisten etulinjassa etenivät panssarikilvin suojatut konekiväärit, joita seurasivat jalkaväki ja panssarivaunut. Suomalaisten puolustus kuitenkin kesti, ja se kesti vielä illalla uuden, savuverhon suojissa tehdyn hyökkäyksen.

Kun Sormea ei saatu murtumaan, venäläiset koettivat onneaan Poppiuksen linnakkeen ympärillä, jossa taistelut jatkuivat iltaan asti. Vaikka neuvostoliittolaiset saivat paikoin vallattua konekivääriasemia aivan suomalaisten puolustuslinjan tuntumasta, omat asemat saatiin hyökkäyksen ensimmäisen päivän loppuessa pidettyä.

Neuvostoliitto nosti taivaalle ennennäkemättömän määrän pommikoneita. Ne pommittivat etenkin suomaisten tykistäasemia. Summan lisäksi koneet pommittivat Taipaletta kaikkiaan 130 koneen voimin. Myös kotiseutua pommitettiin. Osansa saivat muiden muassa Hamina, Loviisa, Porvoo, Hanko ja Tammisaari.

Neuvostoliiton hyökkäs Kannaksella jatkui 2.2.1940. Myös Kuhmon suunnalla saarretut puna-armeijan joukot hyökkäsivät. Laatokan Karjalassa taisteltiin moteilla.
Neuvostoliitto hyökkäsi edellisen päivän tapaan Summassa ja Lähteellä. Tykistön häirintätuli oli jatkunut koko yön, ja aamulla olivat vuorossa jälleen suuremmat tykistäkeskitykset ja ilmapommitukset.

Summassa venäläiset valtasivat saman korsun, jonka saivat hetkeksi jo edellisenä päivänä. Suomalaiset pyrkivät valtaamaan sen takaisin illalla ja yöllä tehdyin vastaiskuin, mutta ne jäivät tuloksettomiksi.
Lähteen lohkolla hyökkäyksen kohteena olivat edelleen Sormen ja Poppiuksen maastot. Suomi onnistui kuitenkin pitämään asemansa muun muassa tarkan tykkitulen avulla.

Kuhmon suunnalla oli muodostunut mottitilanne. Neuvostoliiton 54. Divisioona oli siellä noin 45 kilometrin mittaisena nauhana tien varsilla. Sen yhteydet itään oli katkaistu. Suurimmat motit olivat Rastin tienhaaran kohdalla ja Luelahdessa Saunajärven länsipuolella.
Neuvostojoukot kävivät hyökkäykseen muun muassa jo taisteluihin joutuneen 3.Er.HiihtoP:n voimin, mutta tällä kertaa se tuhottiin lopullisesti sen yrittäessä katkaista suomalaisten huoltoreittiä Löytövaaraan. Siperialainen, automaattiasein varustettu eliittipataljoona menetti kolmen päivän aikana kaatuneina noin 400 sotilasta.

Kuhmossa olleita neuvostojoukkoja huollettiin ilmasta, ja niillä oli ollut aikaa raketnaa tukevat linnoitteet tulotiensä varteen. Lisäksi ammuksia ja raskastakin kalustoa riitti. Niinpä taisteluista tulikin raskaita. Lisäksi motitetuille pyrittiin lähettämään apujoukkkoja, joista 23. Divisioona koottiin osin Suomussalmelta pelastuneista joukkojen rippeistä.

Läntisen Lemetin motti oli saatu jaettua kahtia tammikuun viimeisinä päivinä. Hyökkäykset sitä vastaan jatkuivat helmikuun alussa, ja suomalaiset iskuosastot valtasivat sen läntisen osan aamuyöllä.

Pommikoneet tekivät epätoivotut vierailunsa jälleen useiden paikkakuntien yllä. Ankarimmat pommitukset kohdistuivat Poriin ja Sortavalaan. Sortavalassa 92 pommikonetta hyökkäsi viidessä aallossa. Pommituksessa sai surmansa 15 ihmistä ja 44 haavoittui. Sortavalan luterilainen kirkko tuhoutui. Porissa pommi osui muun muassa väestönsuojaan. Siellä menetettiin 21 henkeä.

Vihollisen hyökkäykset torjuttiin pääaseman eteen Summassa 3.2.1940. Neuvostojoukot hyökkäislivät valtaamansa korsun suunnalla 3-5 jalkaväen tukeman hyökkäsyvaunun voimalla. Ne eivät kuitenkaan pystyneet murtamaan suomalaisten puolustusta.
Neuvostoliiton sodanjohto tarkensi hyökkäystavoitetteita. Ensimmäisenä tavoitteena oli murtaa Suomen pääpuolustuslinja. Sen jälkeen piti edetä Viipurin-Antrean-Käkisalmen tasalle. Päähyökkäyksen tuli suuntautua Viipuriin ja sivustahyökkäysten Käkisalmeen ja Viipurinlahden yli. Luoteisen rintaman johtaja Semojn Timoshenko käski omiensa tehdä helmikuun aikana paikallisia tieusteluhyökkäyksiä suomalaisten asemien vahvuuden selvittämiseksi, vasta sen jälkeen alkaisi todellinen vyöry.

Tiedusteluhyökkäykset häiritisivät pahasti suomalaisten joukkojen valmistautumista suurhyökkäyksen vastaanottoon, sillä ne sitoivat joukkoja etulinjaan, mikä puolestaaan esti miehiä lepäämästä. Myös jatkuva tykkituli sekä korjaus- ja linnoitustyöt, joita piti tehdä öisin, söivät voimia.
Suomen tiedustelutiedot kertoivat, että Neuvostoliitolla oli painopistesuunnassa noin nelinkertainen jalkaväen ylivoima ja moninkymmenkertainen raskaan kaluston ylivoima.

Monia paikkakuntia pommitettiin jälleen ankarasti. Kotkassa tuhoutui lähes täysin Enso – Gutzeitin niin kutsuttu Norjan saha. Kuopiossa Neuvostoliiton ilmahyökkäys vaati 34 ihmisen hengen. Kuolleista suurin osa oli suojautuneena puistoissa olleissiin suojakaivantoihin. Viipurissa puolestaan tuomiokirkko tuhotui osittain.


Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7

torstai 10. heinäkuuta 2014

Mannerheim-linja – vastarintaa viimeiseen asti

Talvisodan alkuaikoina oli puutetta kaikesta, lentokoneista, aseista, ampuma- ja lääkntätarvikkeista, vaatteista ja muista varusteista. Suomen armeija taisteli silti: monella miehellä oli suojeluskunnan antama kivääri ja omasta tallista luovutettu hevonen.

Kannaksen halki kulkevalla suomalaisten pääpuolustuslinjalla ei ollut nimeä, mutta progandamiehet nimesivät sen Mannerheim-linjaksi, nimen taustalla oli Ranskan puolustusministerin mukaan nimetty Maginot-linja. Epävirallinen nimitys vakiintui pian yleiseen kielenkäyttöön. Erityisen innokkaasti sitä käyttivät ulkomaiset lehtimiehet, joita talvisodan aikana oli Suomessa runsaasti sotatapahtumia seuraamassa.

Mannerheim-linja kulki Suomenlahden rannikolta Kyrönniemestä Kuolemajärven, Summankylän, Muolaanjärven, Äyräpäänjärven ja Salmenkaitajoen kautta Vuokselle ja edelleen Suvantoa pitkin Laatokkaan. Osia linjasta oli linnoitettu jo 1920-luvun aikana, mutta sodanjohto tiesi hyvin, että vanhat betonikorsut, kiviestett, kaivannot, piikkilankaestett sekä hirsillä ja kivillä vahvistetut korsut eivät olisi kestäneet puna-armeijan suurhyökkäystä. Aluksi suomalaisten puolustuslinjat sijaitsivatkin pääpuolustuslinjan edessä, mutta vähitellen heidän oli pakko vetäytyä ja helmikuussa linja murtui.
Marsalkka Mannerehim itse ei pitänyt pääpuolustuslinjan nimestä, muistelmissaankin hän totesi, että todellisen Mannereheim-linjan muodostivat suomalaiset sotilaat.

Jo syksyllä 1939, Suomen ja Neuvostoliiton välien kiristyessä, useissa maissa keskusteltiin vapaaehtoisjoukkojen lähettämisestä Suomen avuksi. USA:ssa ja Kanadassa asialla olivat ennen kaikkea suomalaiset siirtolaiset ja heidän jälkeläisensä, joita tulikin pieni joukko. Unkarista saapui joitakin satoja heimotunteen elähdyttämiä miehiä.

Eniten ja konkreettisempaa apua antoi Ruotsi: noin 8700 eri aikoina saapuneen asiestetun sotilaan mukana saatiin myös aseita ja ampumatarvikkeita sekä muuta sotamteriaalia. Joukkoja tuli muistakin pohjoismaista, ja helmikuun loppupuolella Svenska Frivilligkåren, johon yhdistettiin myös Norjasta tulleita joukkoja, otti päällikkönsä, suomalaisyntyisen kenraaliluutnantti Ernst Linderin, johdolla vastuun Pohjois-Suomen puolustuksesta. Tällöin pohjoisilta rintamanosilta voitiin irrottaa Viipurinlahdelle viisi kokenutta pataljoonaa. Ruotsista saatiin Lappiin jalkaväen ja tykistön lisäksi taistelulentäjiä ja ilmapuolustusjoukkoja, ja ruotsalaisia vapaaehtoisia toimi mm. Turun ilmatorjunnassa, rannikko- ja kenttätykistössä, laivastossa ja suomalaisten kauppalaivojen ilmatorjuntamiehinä sekä linnoitustöissä.

Ruotsi auttoi Suomea myös ottamalla vastaan sotalapsia; talvisodan aikana läntiseen naapurimaahan siirrettiin noin 6000 suomalaislasta. Heitä kuljetettiin alkuun laivoilla, mutta myöhemmin, meren jäädyttyä ja miinavaaran vuoksi, junilla ja lentokoneillakin. Lasten kuljetuksesta huolehti Suomessa Lotta Svärd, rajalla vastaan otti ruotsalainen lottajärjestö, ja lapset sijoitettiin vapaaehtoisiin perheisiin.

Suomen ulkoministeri Väinö Tanner sai 23.2.1940 vastaanoottaa tiedon Neuvostoliiton vaatimuksesta rauhanneuvottelujen aoittamiseksi. Ne oli välitetty Ruotsin ulkoministeriön kautta. Rauhanehdot, joihin sisälstyi vaatimus laajoista alueluovutuksista ja uhkaus, että jatkossa ehdot tulisivat vielä koventumaan, tyrmistyttivät niitä käsitelleen hallituksen ulkoasiainvaliokunnan. Mielipiteet jakaantuivat: Risto Ryti, Väinö Tanner ja J.K. Paasikivi puolisvat rauhantekoa, mutta yksimielistä päätöstä ei syntynyt.

Maaliskuussa puna-armeija hyökkäsi jälleen Kollaalla. Suomalaisjoukot alkoivat olla jo murtumisen partaalla. Ampumahautoja ja asemia korjattiin öisin,mutta päivien kranaattisade möyhensi alueen harmaaksi mullan ja lumen sekoitukseksi.

Kaikki voimat käytettiin. Esikuntakomppania yhtyi taisteluun, reservejä haalittiin epätoivoisesti. Punaisentalonmäkeä puolustavan joukkueen vahvuus oli kuuden päivän taistelun jälkeen kolme miestä. Kenttäkeittiöt kylmenivt, sillä kokit olivat joko kaatuneet tai kamppailivat vihollista vastaan ase kädessä. Erääseen tukikohtaan lähetetystä yhdeksän miehen reservistä – enempää ei saatu irrotettua – oli puolentoista tunnin kuluttua jäljellä yksi. Sidontapaikat täyttyivät haavottuneista, kaatuneet oli pakko kasata suuriksi ruumisröykkiöiksi teitten varsille.

Kollaa oli murtumaisillaan ja siitä oli jo päätetty luopua, kun tieto rauhastaa tuli maaliskuun 13. päivän aamuna. Ensin se kultiin kuuden aikaan Moskovan radiosta eikä sitä oikein uskottu, vasta kun komentokorsusta tuntia myöhemmin ilmoitettiin sama asia, miehet ottivat sen todesta. Tulitus vaikeni kello 11, kuten oli sovittu. Parin viikon helvetillisien pauhun jälkeen hiljaisuus oli miehistä käsittämätöntä.

Myös Taipaleessa vihollinen hyökkäsi raivoisasti. Puolutusjoukko oli helmikuun loppuun mennessä huventunut osin miestappioiden, osin puolustuksen painopisteen siirtämisen takia. Tukikohtaa, jonka komppanianpäällikkö Yrjö Jylh ikuisti heti talvisodan jälkeen runoihinsa, puolustettiin silti maaliskuun ensimmäisen viikon ajan sisukkaasti. Sitten asemat oli pakko vetää taaksepäin elävän voiman säästämiseksi ja joukkoja siirrettiin Vuosalmen suuntaan. Siellä taisteltiin viimeiseen saakka ja asemat Äyräpään harjuilla ja Vuosalmen kylässä onnistuttiin pitämään rauhantekoon asti vaikka tappiot olivat raskaat, vetäytymistoimet suunniteltu ja osin käynnitettykin.

Mannereheim-linja

Sotahistoriaa

Mannereheim-linja talvisodassa

Mannerheim linja, bunkkerit "Summajärvi", talvi
http://www.youtube.com/watch?v=VeM-TDz-B_w

linija mannergejma 1940 - Mannerheim linja
http://www.youtube.com/watch?v=GFmSiaogmzo

Winter War - Mannerheim Line 1/8
http://www.youtube.com/watch?v=O7fp4GAfdXU

Winter War - Mannerheim Line 2/8
http://www.youtube.com/watch?v=H65qtJkcrHU

Winter War - Mannerheim Line 3/8
http://www.youtube.com/watch?v=UOJufIpiueY

Winter War - Mannerheim Line 4/8
http://www.youtube.com/watch?v=rUaLEgKN7_o

Winter War - Mannerheim Line 5/8
http://www.youtube.com/watch?v=df-RagImDjY

Winter War - Mannerheim Line 6/8
http://www.youtube.com/watch?v=uTat3wzlCjQ

Winter War - Mannerheim Line 7/8
http://www.youtube.com/watch?v=GtckT6POups

Winter War - Mannerheim Line 8/8
http://www.youtube.com/watch?v=96U35fjXszc

1940 Fighting along the Mannerheim Line
http://www.youtube.com/watch?v=Mx4CvaKtMug

Estonians in Finnish Army 1939-44. Suomen-pojat. Soomepoisid
http://www.youtube.com/watch?v=CWVOKcSSQ6g

Suomen-Pojat
http://www.youtube.com/watch?v=PUee4nqDqbY

Lähdeaineisto Helena Pilke Olli Kleemola Suomi taisteli – kuvat kertovat ISBN 978-952-220-768-5