Raatteen taistelu

Lapatossu eli Aku Korhonen, kuva jatkosodan ajalta.

Joutsijärvellä taisteltiin, ja molemmat sodan osapuolet hyökkäsivät päivän aikana. Lapatossu kierteli etulinjassa. Suomalaiset hyökkäsivät 4.1.1940 vielä uudelleen lähellä Joutsijärveä, mutta tälläkin kertaa manööveri jäi tuloksettomaksi. Joukoilla ei ollut tykistän tulitukea eikä panssaritorjunta-aseita. Ne joutuivat kahden tulen väliin ja vihollisvaunujen ahdistamaksi. Viisituntinen taistelu päättyi iltapäivällä.

Neuvostoliiton 122. Divisioona kävi vastahyökkäykseen vielä samana päivänä. Taivaalla liidelleet koneet olivat puna-armeijan tiedustelukoneita, jotka olivat selvittäneet suomalaisten joukkojen sijainteja. Yksi neuvostopataljoona hyökkäsi suomalaisten asemiin, joissa sitä vastassa oli komppanian verran miehiä, mutta tämä kestettiin, vaikka hyökkäystä tukivat punaisten tähtien koristamat panssarivaunut. Samaan aikaan suomalaisten selustaan oli kiertämässä vielä yksi neuvosto-osasto. Illalla 4.1. tilanne oli hyvin hyvin sekava: suomalaiset pyrkivät torjuttujen hyökkäystensä jälkeen takaisin omiin asemiinsa, ja samaan aikaan Neuvostoliiton joukot pyrkivät saartamaan suomalaisia. Lisäksi osa suomalaisten puhelinyhteyksistä oli poikki.

Talvisodan aikana joukkojen mielialaa pyrittiin kohottamaan tunnettujen näyttelijöiden voimin. Maan Turvan organisoima ja Ikäväntorjuntapatteriksi nimitetty rintamakiertue vieraili etullinjan korsuissa kertomassa sekä vakavaa asiaa että esittämässä humoristisia ohjelmanumeroita. Näyttelijä Jalmari Rinne johti seuruetta, jonka esiintyjäkaartiin kuuluivat näyttelijät Siiri Angerkoski, Uuno Laakso ja Tuire Orri. Orrin laulaessa hanuria soitti Onni Laihanen.

Sotilaiden ja kansan suosikki oi kuitenkin näyttelijä Aku Korhonen, joka tunnettiin erityisesti Lapatossuelokuvistaan, joissa hän esitti nokkelaa laiskuria. Korhonen oli tunnettu koomikon kyvyistään, ja esiintyi myös radiossa valheentorjuntapäälikkö Lalatossuna muun muassa oikomassa sotaan liittyviä huhuja.

Erittäin kovassa pakkasessa 5.1.1940 suomalaiset aloittivat päähyökkäyksensä Raatteen tiellä. Mikkeliä pommitettiin, ja ilmatorjuntakiväärit olivat jäässä. 9.Divisioonan yleishyökkäys Raatteen tielle kaivautunutta Neuvostoliiton 44. Divisioonaa vastaan alkoi. Suomalaisten suunnitelmana oli pilkkoa tien vierille puolustukseen järjestäytyneet neuvostojoukot osiin ja katkaista tie useista kohdin. Yleishyökkäyksen alkaessa taistelu olivat jo paikoin käynnissä, muun muassa Haukilassa, jossa sijaitsivat 44. Divisioonan läntisimmät ja pisimmälle edenneet osat. Siellä oli myös Suomen hyökkäyksen painopiste. Lunta oli noin 40 cm ja pakkasta noin 30 astetta.

Haukilan lisäksi suomalaiset hyökkäsivät tietä kohti Tyynelän kylän kohdalla, noin neljä kilometriä etulinjasta sekä Likoharjun kohdalla, noin 15 kilometriä etulinjasta.

Haukilassa hyökkäsivät JR 27 etelästä ja JR 65 pohjoisesta. JR 65 eteni päivän aikana tien tuntumaan pysähtyen konekivääri- ja pikakivääripesäkkeiden ristituleen. Tkistön 20 minuuttia kestäneen tulivalmistelun jälkeen hyökännyt JR 27 ei edennyt päivän aikana juurikaan. Sen kärki sai muutamia neuvostopesäkkeitä vallatuksi mutta joutui lopulta perääntymään maahan kaivettujen panssarivaunujen, jalkaväen ja tykistön ankarassa tulessa. Hyökkäys keskeytettiin yön ajaksi. Mukana ollut Toivo Lseonen kirjoittaa kirjassaan Rivimiehen sota kynällä ja kameralla 1939-1944:

”Jännitys ja varovaisuus tekivät etenemisen hitaaksi. Sitten kuului laukaus, toinen ja pian laukauksia ei neää erottanut toisistaan. Luodit paukkuivat puissa, mukana saattoi ola myös räjähtäviä luoteja. Tilanne tuntui sekavalta pimeässä yössä, ei ollut enää tietoa, mistä ammutaan.”

Tyynelää kohti hyökännyt Osasto Kari kohtasi kolmen hyökkäsyvaunun tukeman neuvosto-osaston ja pysähtyi. Se yritti hyökätät illalla vielä uudelleen, mutta panssaritorjunta-aseiden puute esti onnistumisen. Punapanssarit pääsivät aukeassa maastossa oikeuksiinsa.

Likoharjulle hyökänneet JR 64:n osat hyökkäsivät suoraan marssiryhmityksestä vihollista päin ja valtasivat tien eteläpuoliset pesäkkeet. Konekiväärit ja panssaritorjuntavaunut pysäyttivät kuitenkin suomalaisten etenemisen tälläkin suunnalla, vaikka yksi sitä ehdittiinkin räjäyttää.

Lämpötila laski Suomussalmen suunnalla yöllä jopa -40 asteeseen. Vihollinen oli onnistunut torjumaan sen, vaikka viimeisessä hyökkäykseen liittyneessä taistelussa 5.1. suomalaisten onnistui vyöryttää venäläisasemat Päävaaran laella. Paikalle jäi noin 180 kaatunutta vihollista.

Päämäajakaupunki Mikkeli sai 40 pommikoneen lastit niskaansa. Puhelin oli mykkä, ja ilmatorjunta-aseet olivat jäässä kovan pakkasen vuoksi. Surmansa sai 29 ihmistä ja 36 vammautui. Esimiehelleen yskänlääkettä hakemassa ollut Olavi Paavolainen oli pommituksen alkaessa apteekissa. Hän kertoo kirjassaan Synkkä yksinpuhelu: ”... maailma häviää silmistäni. Kireä pakkanen herättää minut tajuntaa. Osa talon seinää ja kattoa on poissa, Makaan pirstaleiden alla pökerryksissä. Koetan ryhmiä, mutta jalkani olivat halvaantuneet. Vasta lattiasta kasvoneki eteen leimahtava lieska herättää itsesuojeluvietin. Ryömien nelinkontin joitakin portaita, jostakin oudosta aukosta ja saapuneeni sortuneen seinän läpi viereisen talon huoneistoon. Kaupun tärähtelee, pommitus jatkuu..”

6.1.1940 oli Suomelle tärkeä, sillä Raatteen tiellävenäläisten vastarinta alkoi murtua, ja Laatokan pohjoispuolella aloitettiin suuri hyökkäys vihollista vastaan. Päivän aikana nähtiin myös huomiota herättänyt lentotaistelu.

Paukkuvassa pakkasessa suomalaiset pääsivät niskan päälle Raatteen tiellä. Useassa kohdassa joukot saavuttivat tien, ja venäläiset kadottivat yhteyden toisiinsa. Suomen päähyökkäyssuunnalla Haukilassa neuvostojoukot saattiin suljettua saartorenkaaseen, josa ne pyrkivät ulos raivokkain vastahyökkäyksin. Tie itään pysyi kuitenkin suljettuna. Osa Neuvostoliiton 44. Divisioonan sotilaista pääsi suomalaisten saartorenkaiden aukoista pakenemaan erämaahan, mutta suurimman osa näistä partiot saivat kiinni. JR 65 otti päivän aikana noin 200 vankia. Myös toisesta suunnasta hyökännyt JR 27 pääsi päivän aikana etenemään tielle.

Keskiyöllä neuvostoliittolaiset tekivät viimeisen epätoivoisen ulosmurtoyrityksensä. Vailla selkeää johtoa panssarien tukemana hyökänneet venäläiset heittäytyivät suomalaisten asemia vasten hillittömästi tulittaen. Panssarit tuhoutuivat miinoihin, kun venäläisten niitä tallomaan lähettämät hevost ammuttiin. Rynnäköivä jalkaväki pysäytettiin omien asemien eteen lopulta käsikranaattien voimalla. Taistelu laantui vasta aamulla.

Tietä kohti Tyynelässä hyökännyt Osasto Kari pääsi loppiaisena tavoitteeseensa ja katkaisi tien. Se oli yöllä saanut tuekseen panssaritorjuntatykin, joka osoittautui olevan avain voittoon. Onni Palasteen Talvisodan ääniä kertoo tapauksesta:
”Viimein myö päästiin Tyynelän aijan varteen, jossa sitten nahisteltiin yötä päevee, niin ettee päässy tarpeelleen, vaan oli paskannettava pitkällään. Jo ennen lähtöä oli jokkaeselle pikakiväärimiehelle annettu viisi panssariluotia pannassarivaunujen tuhoamista varten. Het alkuun tuli mullae tillasuu kokkeella niitä panssarin kylykeen, mutta lienee ees maalikaan naarmuntunnu. Leekkii hommoo se olj kunnes saatiin pst-tykki asemiin. Sitten ne höökivaunut ennee rellestännä.”

Likoharjussa tielle pyrkineet suomalaiset saivat vastaansa Neuvostoliiton valioluokkaa edustavan rajavartiojoukkojen hiihtorykmentin, jota tukivat panssasivaunut. Suomalaiset joutuivat vetäytymään illansuussa metsän suojiin ja siirsivät rarkaisevan hyökkäyksen seuraavaan aamuun.

Laatokan pohjoispuolella operoiva suomalainen IV AK aloitti hyökkäyksensä. Sen tavoitteena oli katkaista Laatokan ja Syksyjärven välillä taistelevine neuvostojoukkojen tieyhteydet itään ja saartaa ja tuhota venäläiset. Taisteluosasto Mehiläisen tehtävänä oli vallata läntisen Lemetin maastot ja edettävä Koirinjoelle. Taisteluosasto Lohikäärmeen tehtävänä oli vallata itäisen Lemetin maastot.

Suomalaiset pystyivät jo tehokkaasti häiritsemään venäläisten huoltoa esimerkiksi Mantsin linnakkeelta. Tästä kertoo 2.1. siepattu Neuvostoliiton 56. AK:n ytimekäs radiosanoma 168. Divisioonalle: ”!8. D:n asena kriittinen. Antakaa apua”. Molemmat neuvostodivisioonat kuuluivat Laatokan Karjalassa toimivaan 56. Armeijakuntaan. Lisäksi 2.1. Laatokan pohjoispuolella riehunut lumimyrsky oli kinostanut lunta teille ja vaikeuttanut venäläisten huoltokuljetuksia entisestään. Otollinen aika vastahyökkäselle oli siis käsillä.

Hyökkäys käynistyi hyvin. Taisteluosasto Lohikäärme saavutti tien iltapäivällä kello 15.30, ja neljän tunnin taistelujen jälkeen kaksi sen komppaniaan ylitti tien. IV AK.n esikunta saattoi illalla todeta, että kaikki joukot olivat iltaan mennessä päässeet tien tuntumaan ja osa niistä jo sen yli.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-707-7