Väsyneet miehet Ägläjärvellä

Talvisodan radioreportteri Pekka Tiilikainen haastattelee 17.12.1939 sotilaita ja välittää miesten terveiset kotiin ”sieltä jostakin”.

Suurhyökkäus Summassa alkoi laantua 20.12. 1939 ja suomalaiset olivat pitäneet pääaseman. Pajari jatkoi yhä hyökkäystään Ägläjärvellä, ja miehet olivat jaksamisensa äärirajoilla.

Pajarin hyökkäys alkoin 20.12.1939. Kolmen kilometrin matkalle tuhottiin yhdeksän vihollisen panssarivaunua. Tielle oli jäänyt myös kaksi kenttätykkiä, kaksi kuorma-auton lavalle kiinnitettyä nelipiippuista ilmatorjuntakonekivääriä ja 30 tavallista konekivääriä ja saman verran pikakiväärejä. Kaatuneita venäläisiä oli tien reunoilla. Venäläiset olivat tien vankeja ja armoilla. Kun hanget nousivat korkeiksi, he eivät pystyneet enää koukkaamaan korven kautta eivätkä jättämään tietä, niin kuin sodan alussa. Ägläjärven kylä oli jäänyt saarroksiin. Tämä ei riittänyt Talvelalle. Hän kutsui Pajarin luokseen Värtislään ja määräsi tämän paikalle komentajaksi everstiluutnantti K. Viljasen, jonka Mannerehim oli luovuttanut Talvelan käyttöön. Pajari pysytteli pakollisessa levossa puolitoista vuorokautta, jos lepoa oli se, että hän kirjoitti kymmenen liuskaan pitkän tutkielman Tolvajärven operaatiosta. Talvela oli kertonut Mannerheimille, että Pajari ei kertakaikkiaan sydäntautisena miehenä jaksanut hyökätä niin nopeassa tempossa kuin oli tarkoitus. Hänen tavallaan ei Suojärven tasella päästy.

Viljanen hyökkäsi jo ennen Talvelan antamaa määräaikaa. Tämä oli vaatinut valloittamaan Ägläjärven kylän 22.12.1939. Viljanen aloitti edellisen vuorokauden puolella iltayöstä. Liikkelle joukot lähtivät iltapäivällä. Puolen yön maissa käytiin kylässä kiivas taistelu. Venäläiset pysäyttivät tulellaan suomalaisten hyökkäyksen. Muualla hyökkäys jatkui aamuun saakka. Puolenpäivän jälkeen 22.12. venäläiset vetäytyivät kylästä ja se oli suomalaisilla klo 15.30. Viljanen lähetti takaa-ajoon 7. polkupyöräpataljoonan ja jalkaväkirykmentti 16 tampelaispataljoonan. Tuon rykmentin III pataljoona jatkoi takaa-ajoaan ja oli 24.12 puolenpäivän aikaan Aittojoella. Sinne oli Ägläjärveltä reilut 15 km. Levon jälkeen piti sieltä hyökätä etelään menevää tietä Suojärvelle Talvelan suureen tavoitteiseen. Pajari oli jo palannut johtamaan hyökkäystä. Se ei kuitenkaan jatkunut pitemmälle. Suomalaisille oli nyt käynyt selväksi, että heitä vastassa oli uusi dividioona ja vanhan tutun 139. divisoonan kovasti kuluneet rykmentit.

Taistelukentältä löydettiin ja haudattiin 2988 kaatunutta venäläistä, vangiksi otettiin 580. Sotasaaliiksi saatiin 59 panssarivaunua, 3 panssariautoa, 14 kenttätykkiä, 17 panssarittorjuntatykkiä, 10 kranaatinheitintä, 3 nelipiipuista ilmatorjuntakonekivääriä, 223 konekivääriä, 142 pikakivääriä ja 3156 kivääriä. Samana aikana 10-23.12.1939 osasto Pajari mentti kaatuneina 668 miestä, haavoittuneina 989 ja kadonneina 65.

Pajaria kiukutti eteläpuolella oleva IV Hägglundin armeijakunta, jonka toinen divisioona uolusti pohjoisempana Kollaan linjalla Loimolaa ja toinen etelämpänä Laatokalle ulottuvaa Pitkäärantaa ja Sortavalaa. IV armeijakunta sitoi hyökävät venäläisjoukot useihin motteihin ja jäi vahtimaan niitä sotan loppuun saakka. Se oli passiivista sodankäyntiä ja väärää voimankäyttöä. Menestyksekäs puolustus voi tuoda rauhan, mutta voiton vain häikäilemätön hyökkäys. Tätä toistelivat niin Pajari kuin Talvelakin. Se oli ollut Mannerheimin iskulause 1918 ja sen jälkeenkin.

Mannerheim vapautti ryhmä Talvelan 25.12.1929 yrittämästä Suojärven valtausta. Hän laski, että käytettävissä olevin voimin se ei ollut mahdollista.

Helmikuun 20. päivänä 1940 Mannerheim määräsi Talvelan III armeijakunnan komentajaksi Itä-Kannakselle Laatokasta Äyräpään Vuosalmelle ulottuvalle linjalle. Venäläiset olivat aloittaneet uudelleen ja tosissaan talvisodan 1.2.1940 ja nyt olivat kaikki neuvot tarpeen. Timosenko, Neuvostoliiton luoteisen rintaman uusi ylipäällikkö, aloitti suurhyökkäyksen, joka jatkui taukomatta maaliskuun 13, päivään saakka, jolloin palasi rauhantila. Mannerheim toteis, että Österman ja Öhqvist olivat käyttökelvottomia tai hermoraunioina ja oli Erik Heinrichsin ja Talvelan vuoro yrittää. Tarvittiin kovia komentajia. Öhqvistiä ei sentään pantu syrjään. Hän tunsi parhaiten Länsi-Kannaksen, joka puolustuksesta vastasi. Aloite oli kokonaan venäläisillä, joten hän ei päässyt edesvastuuttomasti sooloilemaan.

Sodan loppuviikkojen ankarissa puolustustaisteluissa Aittojoella jäi kentälle pahasti haavoittuneena Pajarin 16. jalkaväkirykmentin III pataljoonan komentaja, kokenut jääkärimajuri. Jatkosodan aikana löysi etsintäpartio hänen karhun raateleman ruumiinsa. Se kyettiin tunnistamaan punaisesta paidasta, jonka Pajari oli alaiselleen komentajalle antanut.

Lähdeaineisto: Veijo Meri Suurta olla pieni kansa ISBN 951-1-14397-2