lauantai 8. maaliskuuta 2014

Helsinkiä pommitettiin ja hallitus vaihtui



Joulukuun 1:nä päivänä alkoi Helsingissä hälyytys kl 13.26. Yhdeksän pommikonetta lensi matalalla Sörnäisten yli pudottaen pommeja ja ampuen konekivääreillä aukeilla juoksevia ihmisiä. Boforsin 40 mm:n ilmatorjuntatykkti pudottivat johtokoneen Munkkiniemeen. Koneen hylyssä oli kolme ruumista. Taemman konekiiväärinn mapujana olitoiminut vaaleatukkainen nainen. Koneen palaessa siinä olevat konekivääripatruunat räjähtivät tiheinä sarjoina ja syttyi huhu, että eloon jäänyt ampuja olisi vielä liekkienkin keskeltä jatkanut tulitusta. Helsingin autokomppanian katolla Mechelinkadulla olevan ilmatorjuntakonekiväärin miehistä vaati koneen pudotusta nimiinsä, kun kapteenin ruumissa oli kolme luotia jakoneen peräsimessä useita luodinreikiä.

Sodan ensimmäisenä päivänä aamupäivällä onnistui halsualaisen sotilaan ampua pikakiväärillä alas matalalla lentänyt venäläinen hävittäjä Itä-Kannaksella Sakkolassa. Kone putosi aseman lähelle kansakoulun pihaan. Luodit olivat osuneet lentäjään.Tämä oli nuori kiharatukkainen kirgiisi. Paikalla olleet suomalaiset sotilaat kertoivat toverinsa ampuneen koneen alas kuin metson.

Sää huononi pysyvästi ja kaksi viikkoa Helsinki sai olla rauhassa. Melkein 200 000 kaupunkilaista lähti omin päin tai evakuoitiin. Kaupunkiin jäi vain 60 000. Maailman lehdistö kirjoitti ja julkaisi kuvia palavista raunioista ja Yhdysvaltain presidentti Roosevelt esitti vetoomuksen. Hän pyysi Nuevostoliittoa lopettamaan Suomen kaupunkien pommitukset. Molotov vastasi: Neuvostoliiton koneet eivät ole pommittaneet kaupunkeja eivätkä pommita kaupunkeja vaan lentokenttiä, mitä kahdeksantuhannen kilometrinpäässä olevasta Amerikasta ei voi havaita.

Ehkä tästä oli se seuraus, että pommitustauko päättyi vasta joulupäivänä, kun venäläiset pommittivat kolme kertaa Malmin melko huonomaineista Helsingin lähikylää etsiessään siellä olevaa lentokenttää. Viimeinen ilmahyökkäys pääkaupunkiin oli 14.1.1940. Silloin kuusi 1-15-hävittäjää syöksypommitti kaupungin itäosia. Kuusi ihmistä kuoli ja 31 haavoittui. Venäläisten kannalta ei ollut viisasta pommittaa ja tulittaa työläiskaupunginosia, mutta siellä olevien teollisuuslaitosten takia he sen tekivät. Siellä oli myös paljon puurakennuksia, jotka oli helppo sytyttää tuleen. Helsinkiläisiin vasemmistolaisista työläisistä koottuihin joukko-osastoihin tuo loi taisteluintoa niin paljon, että sitä riitti miehistn mielialoja huolestuneina tarkkaille upseereillekin.

Suomen hallitus kokoontui aamupäivällä 30.11.1939 epäviralliseen istuntoon väittelemään siitä, oliko maa julistettava sotatilaan vai yritettävä vielä neuvotella Moskovan kanssa. Pääministeri Cajander ja ministereistä Erkko, Kekkonen ja Voionmaa ja jotkut muutkin kannattivat jälkimmaistä vaihtoehtoa. Sotatoimien alettua ei suoraa yhteyttä neuvostohallitukseen ollut. Tarvittiin kolmas valtio välittäjäksi. Ulkoministeri Erkko kiirehti tapaamaan Yhdysvaltain lähettilästä, johon hänellä oli ollut kiinteät suhteet. Kokouksen alusta myöhästynyt puolustusministeri Juho Niukkanen vaati, että maa oli julistettava sotatilaan ja armeijalle oli valittava ylipäällikkö. Presidentti Kalliosta ei ollut sellaiseksi sodassa.
Hallituksen epävirallisessa istunnossa Niukkanen pyysi valtuudet hankkia sotatarvikkeita niin paljon kuin niitä vielä jostain oli mahdollista saada. Vaikeaahan se oli, kun maailmansodan sytyttyä niitä ei ollut kennelläkään tarpeeksi. Niukkanen sai valtuudet, vaikka Tanner pani kovasti vastaan.

Ilmatorjuntatykkien jyristessä ja täristäessä ikkunoita ministerit juoksivat ikkuinoihin ja näkivät punatähtisten koneiden lentävän paraillaan matkalla kattoja hipoen Suurtorin yli. Valtioneuvoston talossa ei ollut pommisuojia. Ministeri Niukkanen kehotti kaikkia siirtymään pihalla olevien halkopinojen väleihin. Tanner ei suostunut vaan otti kansanhuoltominsteri Rainer von Fienandtin mukaansa ja meni omaan työhuoneeseensa keskustelemaan tärkeistä asioista, Hallituksen oli ilman muuta erottava. Moskovan haukkumien pääministeri Cajanderin ja ulkoministeri Erkon oli jätettävä paikkansa. Uudet miehet tarvittiin yrittämään yhteydenottoa Moskovaan.

Kun ilmahälytys päättyi ja sireenit soivat pitkää tasaista ohimerkkiä, ministerit kokoontuivat jatkamaan neuvottelua, Äkkipikainen voin Fieandt ärtyi, kun keskustelussa ei ollut päätä eikä häntää. Hän lähti Suomen Pankkiin neuvottelemaan Risto Rytin kanssa. Ryti suostui taivuttelemaan Kalliota hallituksenvaihtoon. Mannerheim oli jo ollut Kallion luona ottamassa virallisesti vastaan ylipäällikkyyttä ja oli sanonnut tälle, että hallitus oli pakko vaihtaa. Myös Mannerheimin mielestä Cajanderista ja Erkosta oli päästävä eroon. Työväen tuen saamiseksi politiikalle oli Tanner nimitettävä nimenomaan ulkoministeriksi.

Iltapäivällä oli valtioneuvoston talossa presidentin esittely, jossa vahvistettiin sotatilajulistus ja Mannerheimin nimitettiin ylipäälliköksi. Tanner oli sitä mieltä, että Mannerheimin oli aika mennä. Tilalle oli saatava nuorempi mies. Mannerheim oli myös liian pessimistinen. Kallio katsoi kauemmaksi. Jos Suomi joutuisi tekemään lisää myönnytyksiä, Mannerheim oli oikea mies kertomaan sen kansalle ja vastaammaan siitä omalta osaltaan.

Linnassa oli Paasikiven soittopyyntö. Kallio meni itse neuvottelemaan tämän kanssa Espoonkadulle. Paasikivi paasasi, ettei Erkko kyennyt selvittämään kriisiä. Hän oli kokematon eikä hänellä ollut tarpeeksi tietoja ja älyä ja hän oli liian itsevarma ja itsekeskeinen. Hän ei neuvotellut toisten kanssa vaan halusi päättää ja toimia yksin. Tanner vapautti hallituksen.Sosiaalidemokraatit ilmoittivat eroavansa sitä. Kun eduskunta kokoontui illalla 30.11. Vallilan työväentalossa, Cajanderin hallitus sai yksimielisen luottamuslauseen, jonka jälkeen Cajander ilmoitte sen luovuttavan paikkansa. Muita pääministeriehdokkaita ei ollut kuin Ryti.


Lähdeaineisto Veijo Meri Suurta olla pieni kanssa ISBN 951-1-14397-2

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti