Suomen rannikkotykistö

Inosta ja Puumalasta korjattiin talteen ja vietiin muualle melkoinen määrä tykkejä. Tarton rauhansopimuksen mukaan tuolla rannikolla ei saanut olla järeä tykistöä, joka voisi ampua Pietarin väylälle ja Kronstadtiin. Kahdessa panssaritornissa oli jäljellä neljä 12 tuuman tykkiä, ilman tornia oli yksi. Kuudentuuman Canet-tykkejä oli kaksi ja niiden putkia neljä. Oli siellä myös neljä 76,2 mm:n vastahyökköystykkiä ja neljä saman kaliiperin kenttäpikatykkiä. Puumalasta saatiin kaksi kuuden tuuman Canet-tykkiä. Venäläisillä oli ollut niitä Suomessa 37 rannikkolinnakkeessaan kaikkiaan 141. Raskaampien sotasaalistykkien kaliiperi oli 14 tuumaa. Niitä oli neljä. Ne olivat McElliotissa eli Mäkiluodossa Porkkalan edustalla. Sen ja vastapäätä Viron rannikkolla olevan Naissaaren patterin tehtävänä oli ollut sulkea Suomenlahden suu.

Hangon edustalla olevalla Russaröllä oli kuusi 9,2 tuuman tykkiä ja kuusi 75 mm:n kenttätykkiä, joista kaksi oli tuettu pystyyn ilmatorjutaan. Mäkiluoto oli toinen linnake, jossa oli samoin kaksi ilmatorjuntatykkiä. Kai niillä saksalaisen ilmalaivan olisi alas ampunut. Maali oli kauppahallin kokoinen.

Hävitetyt ja pois viedyt lukot ja muut osat ostettiin ulkomailta, enimäkseen Virosta, tai tehtiin omissa konepajoissa. Ahlström niitä teki Varkaudessa. Hankoniemen itäpuolella Pohjanpitäjänlahdessa oli venäläisten linnake Hästö-Busöllä ja Koöllä, joita Stalin syksyn 1939 neuvotteluissa ehdotteli Hermansön lisäksi vuokrattavaksi heille, kun suomalaiset kieltäytyivät keskustelemasta Hangosta. Mannerheim ehdotti tarjottavaksi Jussarötä. Paasikivi arveli venäläisten hyväksyvän helpommin Örön, joka on Russaröstö länteen. Liian pieni, sanoi Stalin Jussaröstä.

Ahvenanmaalle venäläiset olivat rakentaneet maailmansodan aikana kymmenkunta patteria, jotka suomalaisten olli kansainvälisen sopimuksen mukaan tyhjennettävä ja tuhottava. Sieltä Suomi sai vapaaseen käyttöön neljä 8 tuuman ja 27 kuuden tuuman tykkiä. Niitä vietiin Laatokan rantojen ja saarten pattereihin.

Marraskuussa 1939 sodan syttyessä kahden kuuden tuuman tykin patteri oli Mantsissa, Ristisaarella, Rautaveräjällä, Niikkanassa, Mökerikössä ja Vahtiniemessä. Niiden lisäksi oli yhdeksän kenttälinnoitettua patteria, joissa oli peinikaliiperisempia tukkejä. Kaarnajoen ja Konevitsan Vuoksen laskujoen Taipaleen linsaa puolustavissa pettereissa oli kumpaisessakin neljä kuuden tuuman Canet-tykkiä. Nuo tykit olivat Kanaksen puolustuksen, samoin Laatokan rannan, järeimmät ja pelätyimmät aseet. Kaarnajoen patterille rakennettiin kaksi kenttätykistön tulta kestävää niittausasemaa, Kaarnajoelleja Ylläppäähän. Kolmas oi Taipaleenjoen suussa oleva vanha Taipaleen linnoitus, johon tehtiin puinen mittaustorni.

Suomenlahdella Koiviston eteläkärjen tykti hajotettiin kauemmaksi toisistaan ja syvemmälle saareen. Sinne rakennettiin myös kenttärata. Sinne tuli kuusi kymmenen tuuman tykiä. Venäläsiten rakentamaan vanaan patteinalustaan siirrettiin vielä mantereelta kaksi kuuden tuuman tykkiä. Loitolle rakennettiin kaksi betonista mittausasemaa. Tämä tapahtui viime hetkellä 1936-38. Saari ykeni tämän jälkeen puolustamaan ja tukemaan tehokkaasti maarintaman joukkoja. Koivistonsaaren eteläkärjen kohdlla mantereella oli Humaljoen patterit, joissa oli toisessa neljä ja toisessa kaksi kuuden tuuman tykkiä. Heti Koivistonsaaren luoteispuolella Tiurinsaarella oli neljä kuuden tuuman tykkiä. Näin syntyi keskittymä, joissa oli kaikkiaan 18 raskasta kausakantavaa tykkiä. Kun suunniteltiin betonilinnakkeiden naamioimista, jotta vihollinen ei keksisi niitä ilmasta, tuotti vaikeuksia löytää maalia, joka olisi pysynyt betonipinnassa. Eri värejä kokeiltiin. Kenttäradat peitettiin mullalla, johon kylvettiin ruoho.

Viipurinlahdella oli viisi muuta patteria. Länsirannalla Ristiniemessä oli kaksi 12 tuuman Obuhov-tykkiä ja Santaniemessä neljä 6 tuuman Canet-tykkiä. Keskellä lahtea Viipurin reitin puolivälissä Tuupuran saarella oli neljä kuuden tuuman Canet-tykkiä ja sen ja Vipurin puolivälissä Ravansaarella semmoisia kaksi. Noiden Cant-tykkien putken pituus oli melkein seitsemän metriä.

Suomen armeijan aselajeista rannikkotykistö oli parhaiten aseistettu ja tehokkain. Putket olivat hyvässä kunnossa, sillä ei niillä venäläsiten ollut tarvinnut maailmansodan aikana paljon ammuskella. Saksan laivasto tuli Suomenlahdelle ja pohjoiselle Itämerelle vasta Venäjän ja Saksan hieroessa rauhaa.

Outoa oli, että Suomi oli laiminlyänyt kenttätykistön. Sen ammustäydennyksestäkään ei pidetty huolta. Kenraali Nenonen oli hieno tiedemies ja loi eteviä tulenjohtosysteemejä, mutta oli koivan epäkäytännöllinen, Maan johto ei uskonut sodan syttyvän ja antoi teollisuuden tyäskennellä rauhanaikaista vientiä ja kulutusta varten. Koneiden muuttaminen sotatuotantoon vie kuukausia. Kenraali Malmberg vaati siirtämään yhden tykkipatterin Tuusulasta Helsinkiin vain sen takia, että ihmiset näkisivät kenttätykkejä. Keisarivallan aikana ei suomalaisilla joukoilla ollut tykistöä. Se ei päässyt lauluihin eikä tauluihin eikä muutenkaan esille. Vuonna 1918 tkkejä oli vähän ja niiden tuli epätarkkaa. Ei niistä näyttänyt olevan sanottavasti hyötyä.

Raskainta rannikkotykistöä ja sen uivia pattereita, panssarilaiva Väinämöistä ja Ilmarista, kuvattiin ja filmattiin mielellään. Ne nostivat mieltä ja luottamusta Suomen puolustukseen. Vihollisen vain olisi pitänyt hyökätä mereltä nin kuin Oolannin sodassa. Se oli kuitenkin suuri mannervaltio ja sattui vielä olemaan harvinaisen kylmä talvi, joka esti merisodankäynnin.

Lähdeaineisto: Veijo Meri Suuri olla pieni kansa ISBN 951-1-14397-2