Routavuodet

Nikolai II

Asioita seuraavat suomalaiset olivat syvästi huolissaan Aleksanteri III:n kuoltua munuaistulehdukseen marraskuun alussa 1894. Pietarissa suunniteltiin Suomea koskevien lakien alistamista keisarikunnan valtioelimille ja oman sotalaitoksen lakkauttamista. Ensin mainittu hanke oli Venäjän nationalistien mielestä tärkeä keisarikunnan yhtenäisyyden kannalta. Suomen sotaväestä taas, jota oli vain muutama pataljoona, olisi kieltämättä ollut vain vähän apua keisarikunnan puolustamiseen, ja maamme puolustusmenot olivat todella hyvin pienet. Jos Venäjän hallitus pysyisi vanhoillisten nationalistien valvonnassa, heidän vaatimuksiaan olisi siis vaikea torjua.

Ristiriitaa kuvastivat erilaiset käsitykset Suomen sodasta. Suomessa laulettiin: ” ei koskaan veren vuotamatta joudu väkivallan alle”, ja katsottiin että kansamme oli repäisty 1808-09 väkivaltaisesti vanhasta valtioyhteydestään. Suomalaisilla oli tämän vuoksi oikeus perinnäiset laitokset säilyttävään autonomiaan. Venäjän lehtien mukaan Suomi oli valloitettu urheiden venäläisten sotilaiden verta vaatineessa kunniakkaassa sodassa, eikä voitetulla kansalla ollut Pietarin vanhoillisten nationalistien mielestä muita oikeuksia kuin keisarin sulasta armosta antamat. Nekin voitiin peruuttaa, jos valloitetussa maassa niskoiteltiin. Suomalaisten voimistunut kansallishenki oli tältä kannalta sietämätön ja vaarallinen ilmiö.

Aleksanteri III:tta seurasi 1894 yksinvaltiaana hänen nuori poikansa Nikolai II (1868-1918), ystävällisesti käyttäytyvä ja pehmeäluonteinen, älyltään keskinkertainen ruhtinas, johon erikoinen vanhoillinen kasvatus oli vaikuttanut syvästi. Itse Pobedonostsev oli opettanut perintoruhtinaalle, että koko Venäjän kansa rakastaa Jumalan säätämää itsevaltiasta hallitusta, ja keisarina Nikolai oli vahaa vanhoillisten käsissä. He määräsivät hänen suhteensa Suomen autonomiaan ja korostivat, että keisari oli itsevaltia myös Suomessa. Nikolai antoi kuitenkin perinteisen hallitsijavakuutukse eikä puuttunut alkuvuosina Suomen asioihin, joten Helsingissa ei saatu heti tarkkaa selkoa keisarin periaatteista.

Todellisuudessa edellä selostettujen, Suomen asemaa koskevien hankkeiden kehittämista jatkettiin vuodesta 1896 lähtien. Sotilaskysymystä pohti kaksi komiteaa,joissa oli venäläinen enemmistö ja aktiivisimpana jäsenenä Mihail Mihalilovits Borodkin, vannoutunut nationalisti, jolle asiantuntemus tuotti arvovaltaa. Sotaministeriksi 1898 nimitetty kenraali Aleksei Nikolajevits Karopatkin ei puolestaan tuntenut Suomen kysymystä mutta toimi Borodkinin neuvojen mukaan ja esitti maamme sotalaitosta koskevien asioiden alistamista Venäjän valtakunnanneuvostolle. Tämä 1810 perustettu elin koostui keisarin sen jäseniksi nimittämistä korkeista virkamiehistä ja antoi lausuntoja halltisijan päätettävksi tulevista asioista.

Samaan aikaan valmisteltiin kaikessa hiljaisuudessa keisarikunnan etuja koskevien Suomen lakien käsittelyä ja päättämistä Venäjän valtioelimissä. Nikolai II hyväskyi täysin nämä suunnitelmat, mutta tätä ei Suomessa tiedetty vaan luultiin vaaran väistyneen ainakin joksikin aikaa. Toista mieltä oli ministerivaltiosihteerinä vuodesta 1891 toiminut kenraalimajuri Woldemar Carl von Daehn, joka oli yhteistyössä Yrjä Koskisen kanssa koettanut valvoa Suomen etuja. Von Daehnia vaivasi pessimismi, ja pääteltyään menettäneensä Nikolai II:n luottamuksen hän anoi eroa, joka myönnettiin kesäkuussa 1898. Daehnin eron tausta ei ole tähän päivään mennessa täysin selvinnyt.

Suomen autonomiaa uhkaavan vaarna luonne oli tähän mennessä muuttunut suuresti. Sitä eivät enää aiheuttaneet yksin tunnepohjaisesti kirjoittavat lehtimiehet vaan myäs keisarin lähipiiriin kuuluvat sotilaat ja virkamiehet, jotka katsoivat Suomen erityisaseman Venäjälle vahingolliseksi. Tämä oli suuvenäläisen aatteen looginen tulos, mutta siihen vaikutti myös suurvaltasuhteiden kiristyminen. Venäjän ja Ranskan liitto näytti lisäävän keisarikunnan turvallisuutta, mutta se oli luonut myös tilanteen, jossa Saksa ja Itävalta-Unkari nähtiin mahdollisena vastustajina suursodassa. Myös Venäjän pahat sisäiset ongelmat herättivät halua lujittaa valtakuntaa kaikin keinoin.

Pohdittaessa Venäjän strategista asemaa ei Suomen suuntaa pidetty ensisijaisen tärkeänä, mutta sille omistettiin silti huomiota. Tuomo Polvinen toteaa, että venäläiset eivät suunnitelleet Ruotsin tai Norjan pohjoisosien valloittamista, kuten jotkut ruotsalaiset epäilivät, Sen sijaan Pietarissa pelättiin, että Ruotsi menisi suursodassa Saksan puolelle saadakseen Suomen takaisin. Venäjän pääesikunnan kiinnostus Suomeen oli puolustuksellista, ja sitä lisäsi maan sijainti lähell keisarikunnan pääkaupunkia.

Vanhemmat keisarit olivat pitäneet tärkeänä, että Suomessa vallitsi Venäjälle myönteinen mieliala. Nationalistinen venäläinen lehdistö näyttää saaneen nyt aikaan, että jotkut Nikolai II:n neuvonantajat pitivät suomalaisia auttamattoman epäluotettana kansana, jota tuli valvoa tiukasti. Varsinkin ruotsinkielinen sivistyneistö luettiin Venäjän vihollisiin, mutta vaikka Yrjö-Koskisen puoluelaiset olivat olleet varovaisia, Pietarissa ei luotettu enää heihinkään. Joidenkin suomalaisten naiivien rohkea ja ylimielinen kirjoittelu, jossa venäläiisten ajatustapaa ei otettu lainkaan huomioon, oli aivan ilmeisesti edistänyt epäluulojen syntymistä.

Lähdeaineisto: Pentti Virrankoski Suomen historia 2 ISBN 951-746-342-1