Autonomia roudan kynsissä

Woldemar von Daehn (1838-1900) onnistui ministerivaltiosihteerinä 1891-98 luomaan hyvä suhteet Aleksanteri II:een ja pienillä myönnytyksillä torjumaan suuret hyökkäykset Suomen autonomiaa vastaan.

Venäjällä yhä äänekkäämmin 1880-luvulta lähtien arvosteltiin Suomen valtiollisia oikeuksia ja lopulta pyrittiin niitä rajoittamaankin. Valtiopäivät saivat kuitenkin kokoontua häiriintymättömästi ja jatkaamonipuolista lainsäädäntötyötään Suomen sisäisissä asioissa. Aleksanteri III:n vuoden 1882 aloittaman käytännön mukaisesti säätyvaltiopäivät kokoontuivat joka kolmas vuosi, viimeisen kerran 1906. Säädyt saivat lisäksi oman esitysoikeutensa. Senaatti teki vuosina 1882-1906 valtiopäiville316 esitystä, joista 44 jäi valtiopäivillä kesken tai hylättiin, ja kun keisari jätti vahvistamatta 22, huomattava enemmistö, 250 esitystä, johti lakiin tai asetukseen. Keisari hyväksyi siis harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta säätyjen yksimieliset esitykset. Edustajat tekivät näillä valtiopäivillä yli 2000 aloitetta, suurin osa rautatie-, koulu-, ja viina-asioissa; runsas 10 %, niistä hyväksyttiin ja johti jatkotoimiin. Valtiopäiville osallistuneiden säätyjen yhteen laskettu jäsenvahvuus oli 2592 edustajaa, joista aatelissäädyn vahvuus oli 1278, pappissäädyn 331, porvarisäädyn 490 ja talonpoikaissäädyn 493 edustajaa. Kun eri valtiopäivien edustajista oli kaikissa säädyissa runsaasti samoja henkilöitä, valtiopäiville osallistui kaikkiaan 1176 eri osallistujaa.

Yhteiskunnan kehitykseen merkittävästi vaikuttaneista laeista ja astuksista mainittakoon asetus kaupunginvaltuustoista 1883, muinaismuistolaki 1883, kyyti- ja kestikievariasetus 1883, metsälaki 1886, asetus maaveron kantoperusteista 1886, asetus metrijärjestelmästä 1886, eriuskolaislaki 1889, kansakouluasetus (piirijakoasetus) 1898, kunnallisasetus (valtuustot) 1898 ja osuustoimintalaki 1901. Viimeisillä säätyvaltiopäivillä oli esillä runsaasti esityksiä tyäväen työolojen ja elinolojen kohentamiseksi, kuten työajan lyhentämiseksi ja sosiaalisten vakuutuksien säätämiseksi, mutta ne kaatuivat valtiopäivien erimielisyyteen. Se kiristi mieltä työväenliikkeen piirissä ja radikalisoi sitä. Vaikka säätyedustus kävikin yhteiskunnalliselta edustavuudeltaan epäajanmukaiseksi, senkin puitteissa asioita olivat hoitamassa kokeneet, asintuntevat edusmiehet, jotka varsin hyvin vainusivat yhteiskunnan kehittämistarpeet ja pyrkivät niitä toteuttamaan.

Aatelittomissa säädyissä tehtiin 1880-luvulta lähtien monia esityksiä hyvin tiedostetun valtiopäivien edustusphjan kapeuden laajentamiseksi vastaamaan paremmin yhteiskunnan muuttuvaan sosiaalista rakennetta. Edustusta ei saatu säätyjen erimielisyyden vuoksi laajennetuksi. Myös naisten vaali- ja äänioikeus sai jo vuoden 1897 valtiopäivillä runsaasti kannatusta; se nähtiin ”viisauden vaatimaksi teoksi, jonka kautta tulisi valtiolliseen elämään yhteiskuntaa varjelevaa ainesta”. Yritykset laajentaa ääni- ja vaalioikeutta säätyedustuksen puitteissa kariutuivat myös 1904-05 valtiopäivillä. Erityisesti sosialidemokraatit vaativat puoluekokouksestaan 1903 lähtien voimistuvasti yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Seuraavilla, suurlakon jälkeisillä valtiopäivillä 1905-06 ei ollutkaan sitten enää kysymys vanhan valtiopäiväjärjestksen korjaamisesta vaan radikaalista siirtymisestä uuteen kansanedustusjärjestelmään.

Japanin yllätyshyökkäyksesta Venäjän laivaston kimppuun 8.2.1904 alkanut Venäjän ja Japanin sota sujui Venäjän kannalta surkeasti. Port Arthur, Mukden ja Tsusihima kertovat venäläsille nöyryyttävista tappioista, joista varsinkin Suomen perustuslaillisten oli vaikea salata iloaan: Suomen sortaja sai ansaitsemansa rangaistuksen. Tappiot johtivat Venäjällä tyytymättömyyteen ja sisäisiin levottomuuksiin, pahimpana Pietarin verisunnuntai 22.1.1905. Sen tunnelmissa murhattiin Suomessa prokuraattori Eliel Sosalon-Soininen myöntyväissuunnan edustajana. Poliittiset murhat ilmensivät väkivaltaista äärisuntaa, aktivismia, suomalaisten perustuslaillisten vastarinnassa. Venäjän painostamiseksi aktivistit etsiytyivät yhteistyöhön vallankumouksellisten ja Venäjän vihollisen Japanin kanssa. Sotatappiot ja sisäiset levottomuudet, rajut mielenosoitukset, lakot ja kapinat, pakottivat Venäjän sopimaan rauhan Japanin kanssa syyskuussa 1905. Poliittisissa vaikeuksissa oleva keisari suostui Suomen osalta jo maaliskuussa 1905 perumaan vuoden 1901 asevelvollisuuslain ja lopettamaan kutsunnat mutta ei vielä kumoamaan helmikuun manifestia eikä diktatuuriasetusta.

Venäjällekin oli jo syksyllä 1904 perustettu duuma, kansanedustuslaitos, tosin aluksi ilman itsenäistä lainsäädäntövaltaa. Kun tsaari Nikolai II piti vallastaan kuitenkin tiukasti kiinni ja kun uudistuksiin ei päästy, Venäjä suistettiin yleislakkoon. Sen seurauksena keisarin oli sallittava laajat kansalaisoikeudet ja duumalle lainsäädäntövalta. Lakkoliike levisi lokakuussa 1905 myös Suomeen. Alkoi suurlakko, yleislakko, joka tähtäsi ”laillisten oikeuksien” palauttamiseen, aikaan ennen Bobrikovia. Myöntyväisyysmiesten muodostama senaatti erosi. Sosiaalidemokraatit kytkivät lakkoon myös yhteiskunnallis-poliittisia uudistustavoitteita, ennen muuta yleisen ja yhtälaisen äänioikeuden. Myös perustuslailliset, johtohahmoinaan P.E.Svinhufvud ja Heikki Renwall, yhtyivät tähän vaatimukseen edellyttäen, että se toteutettiin laillista tietä. Sosiaalidemokraatit nimittäin antoivat Tampereella 1.11.1905 ns. punaisen julistuksen, jossa uudistusten toteuttajaksi vaadittiin jo yleisillä vaaleilla valittua perustuslakia säätävää kansalliskokousta. Luokkaeduskunta ja proletariaatti asettuivat jo vastakkain. Suomelle vaadittiin myös täyttä autonomiaa, itsehallintoa ja lainsäädäntöoikeutta mutta täyttä eroa Venäjästä ei vaadittu, jos Venäjälläkin kansa pääsisi valtaan.

Lähdeaineisto Jouko Vahtola Suomen historia ISBN 951-1-17397-9